Koti-ikävä iskee, kun paluulentoon on aikaa vajaat kaksi viikkoa. Herään sateisena aamuna Alto Paraisossa, tuntemattoman henkilön kodissa, jonne olemme juuri edellisenä yönä murtautuneet. Ulkoistan itseni aamuvarhaisella ja yritän löytää rauhallisen paikan, josta saa ihanaa tummaa brasilialaista kahvia. Ainoa paikka, joka on auki, on bussiasema. Kahvia on tarjolla vain mustana. Tilaan kupillisen, ja onnistun huomaamattani rakentamaan rasistisen kommentin tummaihoiselle myyjälle. Juon kahvini bussiaseman penkillä hyytävässä aamutuulessa. Naapurin pihalla poltetaan roskia. Ja silloin tunnen, että on niin ikävä Suomea.
Yksinäisen kahvini jälkeen käyn tervehtimässä ylätalon hippejä. Monenkirjavat papukaijojen ja kolibrien väriset paikallisten terveysyrttien ystävät ovat pakkaamassa laukkujaan. Auringonpimennyksen jälkeen tähdet ovat kääntyneet uuteen asentoon, talon omistaja on palannut kotiin ja heilauttanut rukkastaan kohti ovea: Hei siskot ja veljet, go with the flow, and please do it now!
Alto Paraison kaupunki on kaikkien vaihtoehtoishenkilöiden pyhiinvaelluskohde. Batiikkivärjätyissä kamppeissa ja sulat rastoissa roikkuen tänne saavutaan etsimään henkisyyttä, ystävyyttä ja suuntaa seuraaville retkille. Tarjolla on joogaa, musiikkiterapiaa, kukkatippakuureja, retkiä lähiseudun luontoon ja erilaisia viidakossa kasvavia sielunsiivousyrttejä.
Kaupunki sijaitsee keskellä Brasiliaa. Vuorinen maasto näyttää siltä kuin joku olisi levittänyt sen ylle vihreän pehmoisen torkkutäkin. Tässä torkkutäkissä asustaa muun muassa kirkuvanvihreitä mekkaloivia papukaijoja, mustia suuria lintuja, jotka näyttävät kotkalta, mutta eivät ole, muurahaiskarhuja, pieniä harmaakarvaisia apinoita, jotka pällöttävät luonnossaliikkujaa kummastuneina, tukaaneja, jotka nousevat siivilleen iltaisin ja hakkaavat nokkiaan puita vasten sekä suuria pöristen lenteleviä hyönteisiä. (Avaran luonnon lajintunnistusekspertti oli ayuascha-seremomiassa, eikä auttanut pörriäisten tunnistamisessa.)
Tämän torkkutäkin, (joka on nimeltään cerrado ja muistuttaa lajistoltaan savannia) päällä kasvaa matalia puita, ja toisia vähän korkeampia, jotka pudottavat onnekkaan ohikulkijan tielle valtavan avokadon tai papaijan. Unohtamatta kymmeniä vesiputouksia. Ne laskevat pikkuisiin kirkasvetisiin luonnonaltaisiin, jonne saattaa sukeltaa, avata silmänsä vihlaisevaan turkoosiin ja unohtaa kaiken epäolennaisen.
Ja kukkia on maisema täynnä. Joulutähtien eteläisiä serkkuja, kirkkaita keltaisia, syviä sinisiä, kämmenenkokoisia hempeän vaaleanpunaisia ja kaikkea siltä väliltä. Jos torkkutäkkiä voisi nostaa, löytäisi aarteen. Maaperä on täynnä kristallia. Lähiseuduilta on kaivettu myös kultaa, timantteja ja kaikenlaista muuta arvokasta. Löydän vuoriretkelläni pikkuriikkisen kirkkaan kiven ja melkein yhtä pienen apinan puusta sen yläpuolelta.
—
Viime viikon lauantaina puistonpenkkifilosofian ja hengensiivouksen retriitti Abadianian pikkukylässä tulee täyteen. Muutama ympyrä savolaisessa sielunfilosofiassa sulkeutuu ja ymmärrän taas hitusen enemmän siitä, miksi haikara minut tähän maailmaan pudotti. Aivoja on huuhdottu vihreällä teellä, vesiputouksen jäätävällä vedellä, hyvillä keskusteluilla ja syvällä hiljaisuudella. Kaikki ovat tulleet kylään parantumaan jostakin ja haluavat palata koteihinsa keveämpinä ja henkevämpinä. Joku toteaa, että tässä kylässä ihmeitä on vielä tarjolla.
Matkani pohjoiseen kulkee maan pääkaupungin Brasilian kautta. Pysähdyn yhden yön Abadianiasta palaavan englannin opettajan kotona. Hän esittelee minulle pääkaupungin, joka muistuttaa Tähtien sodan kulisseja. Kuusikymmentäluvulla perustettu kaupunki on modernin arkkitehdin uni, joka on rakennettu lentokoneen muotoon. Valkoiset abstraktit hallintorakennukset muistuttavat kuka mitäkin härveliä. Eräs rakennus on kuin suuri lentävä lautanen.
Lauantaina matka jatkuu kohti Alto Paraisoa. Bussissa yritän epätoivoisesti sönkätä portugalia naiselle, joka kysyy jotakin liittyen kellonaikaan. En enää itsekään ymmärrä, mitä kieltä suustani tulee. Tässä vaiheessa luokseni tulee chileläinen noitaystävä kahden tyttärensä kanssa ja tarjoaa apuaan Alto Paraisossa majoittumiseen. Viiden vuoden paikallaanolon jälkeen he ovat päättäneet ottaa jalat alleen kotikylästä ja suunnata katsomaan maailmaa. Matkalaukut saapuvat perässä tuttavapariskunnan autolla. Liityn tähän seurueeseen, perheen neljänneksi naiseksi.
Kohtalo puuttuu peliin automatkalla, kun matkalaukkuja, vaatteita, tauluja, työtarvikkeita, telttaa, makuupusseja ja myyntiin valmistettuja 30 kenkäparia kuljettanut auto syttyy tulee ja palaa hetkessä poroksi. Mitään ei saada pelastettua. Majoitumme muutamaksi päiväksi kaupungin laidalle hostelliin pohtimaan seuraavia askeleita. Pehmeiden yöunien, aamujoogan ja hyvien neuvojen viisastamana päätämme murtautua tyttöjen kummitädin asuntoon. Täti työskentelee viikot muualla ja talo on tyhjillään. Illan pimetessä avaamme oven vara-avaimella ja talo on meidän.
Alto Paraison päivät ovat kylmiä ja tuulisia. Fleecen vetoketjua sulkiessani hymyilyttää. Enpä olisi uskonut, että lopulta pakenen kylmyyttä Etelä-Amerikasta Suomeen. Joku kysyy ohimennen, mitä oikein maailmalta ja matkoilta etsin. Niin, hyvä kysymys. Puutelistassani ei tunnu lukevan mitään erityistä. Ehkä en ole vielä oppinut pysähtymään.
Maailma on pullollaan matkalaukun kanssa kiertäviä olentoja, jotka suuntaavat aina vaan uuteen kohteeseen. Pysähtyessään he jakavat matkavinkkinsä ja iltateensä satunnaisessa hostellissa sirkkojen sirittäessä mustaa yötaivasta vasten. Kaikki he etsivät jotakin sellaista, jota ei vielä ole ennen nähneet. Minun silmissäni matkailu saa omankin kotimaan näyttämään erityiseltä. Eksoottiselta maalta, jollaista ei ole toista samanlaista.
Juuri nyt istun yöbussissa, joka huristelee tähtikirkkaan taivaan alla kohti merenrantaviivaa. Pysähdyn huomisaamuna Belo Horizontessa toimittamassa kaupunkiin ystävän lähettämän suomalaistervehdyksen. Muut matkustajat, puhelimiinsa karjuneet kaksi harmaantunutta setää ovat lähteneet ratsastamaan höyhensaarten sinisillä poneilla. Olen jättänyt Alto Paraisoon puolet hiuksistani, neljäsosan rinkkani sisälllöstä ja kilon koti-ikäväkyyneleitä.
Kaikki kaunis ja ihmeellinen virtaa ohitseni ja minä jaksan katsoa enää puolella silmällä. Bloggaaminenkin tuntuu laiskan virtahevon herättelemiseltä. Yritän kirjoittaa tämänkin tekstin ainakin kolme kertaa. Sanat tuntuvat hapansilakoilta, joita on vaikea asetella kauniisti lautaselle tarjottaviksi. Ja jos joku kysyisi minulta tänään, miksi haluan matkustaa, vastaisin: haluan matkustaa palatakseni lopulta kotiin. Kun tuttua maisemaa katsoo pitkän tauon jälkeen, kun suunsa avaa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun paaston jälkeen syö perunan, kun tallaa jalkansa Helsinki-Vantaan kentälle yhdentoista päivän kuluttua, kuinka uudelta kaikki tuntuukaan.
—
Ohitamme pimeydessä pienen kylän. Pikkupojat istuvat katulampun alla sievässä rivissä. Kun bussi huristelee ohitse, nakkaa jokainen poika bussin ikkunaan valtavan kivenmurikan. Kuorsaavat sedät säpsähtävät hereille ja minä päätän asettua mukavaan umpisolmuun ja matkata nukkumatin maille. Aamulla seikkailut jatkuvat Belo Horizontessa.
Liikahduksia 