Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Makaan uimarannalla 100 kilometriä Barcelonan pohjoispuolella. Aurinko helottaa taivaalla ja meren aallot pyyhkivät rantahiekkaa. Keho tuntuu kevyeltä ja pian sitä ei tunnu ollenkaan. Leijailen taivaalle, muutun pilvenhattaraksi ja poksahdan savuna ilmaan.

IMG_0242

Tajuton tila

Sitten äkisti tajuntaani tunkeutuu selkäpiitä vihlaiseva ulvonta ja muistan olevani lihasta ja luista rakennettu viritelmä. Löydän itseni pimeästä kosteasta metsästä, sellaisesta, jossa puut harottavat kohti taivasta kuin noita-akkojen mustat syyläiset näpit. Tästä on vain kivenheiton verran matkaa Draculan kesämökille. Puiden varjoissa ulisee luihu ihmissusi, joka viilaa hampaansa teräviksi ja valmistautuu repimään maallisen tomumajani riekaleiksi.

Kaverit, Kyse ei suinkaan ole ayuascha-seremonian aiheuttamasta hallusinaatioiden sarjasta tai muista satunnaisista mielenterveysoikuista. Tämähän on tietenkin jo kuusikymmentäluvulla lanseerattu rentouttava mielikuvitusmatka. Eikös vain? Jokaikinen iikka, joka on joskus joutunut teatterikärpäsen reviirille, tietää, miten maataan uimarannalla ja haihdutaan höyhenenkevyenä pieruna ilmakehään. Tuhannella ja yhdellä luovuudenvaljastuskurssilla tehdään tällainen rentoutusharjoitus

Muistan kuinka kymmenen vuotta takaperin Tampereella nuori opettaja soitti rentoutuksen kasettinauhurilla. Nauha lähti rahisten pyörimään ja kuusikymmentälukulaisen puhelinhäirikön käheä nasaaliääni aloitti: ”Olen uimarannalla.” (Äänestä päätellen beigessä polvipituisessa takissa kyttäämässä pikkutyttöjä.) Ilmeisesti muutkin lattialla makaajat ymmärsivät tilanteen koomisen luonteen, ja koko kolmekymmentäpäinen joukko repesi hallitsemattomaan nauruun. Opettaja pahoitti mielensä ja teki valituksen tiedekuntaneuvostoon. Se siitä rentoutuksesta.

Tällä kertaa palaan tajuihini Buenos Airesissa, eräässä kellariluokassa. Barcelonan aurinko paljastuu loisteputkilampuksi ja verenhimoinen kahdensadan kilon ihmissusi on vain naapurin läheisriippuvainen koira, joka itkee ikkunan takana sydänssurujaan. Jakkaralla seisoo 6. elokuuta vuonna 1928 syntynyt papparainen, paikallinen teatteriguru, joka toivottaa meidät tervetulleeksi reaalimaailmaan. Opinnot jatkuvat taas ylihuomenna ja nyt on aika palata kotiin, syödä iltaruoka ja kaivautua vällyihin isomman leijonan lämpimään kainaloon. Kotimatka kulkee pitkinSantelmon hämäriä pikkukatuja, vaaleanpunaisen Casa Rosadan ohi ja poikki Placa de Mayon, jossa töröttävät mielenosoittajien ainaiset kyltit ja Banderollit.(Tämä on kaupungin ykköspiste, kun heilutetaan banderolleja ja vastustetaan korruptoitunutta politiikkaa, julkisten kulkuneuvojen hinnannousuja tai muuta mieltä ja maailmaa kuohuttavaa.) Aukiolta laskeudun metroon, jossa nuokkuu sata muutakin kotiinpalaajaa.

IMG_1433

Öisillä kulmilla

Iltapimeän pikkukaduilla liikkuessa löytää ystävän tuntemattomasta, jonka lähituntumassa saattaa hiljaa kulkea muutaman korttelin verran, ja sitten liittoutua uuden kulkijan kanssa. On turvallisinta kulkea koiranulkoiluttajan lähellä. Hänen ulkoilumotiivinsa on nähtävillä, ja saduissa kukaan, jolla on koira, ei voi olla pahis.

Seuraavan oppitunnin pitää koulun toinen opettaja. Tämä mies on selvästi nuorempi. Vain 79 vuotta. Hänkin kiipeää jakkaralle, huitoo käsillään ja naputtaa rintakehäänsä. Tässä kohtaa asuu ihmisen minuus. Sen on oltava auki, säteiltävä valoa kuin majakka ja viestittävä kaikille: Queridos seres, aqui estoy. Rakkaat olennot, tässä olen. Ihmisen on kasvettava maksimipituuteensa, oikaistava ruotonsa ja vastasyntyneen lailla hengitettävä keuhkot täyteen ilmaa. Ja tästä tuntemuksesta, sielun ja kehon tilasta teatterikin alkaa syntyä. Papparainen heiluu jakkaralla, oikoo raajojaan erilaisiin venytyksiin, näyttää millaisella lantionliikkeellä syntyy vaikutelma pikkulapsesta keinumassa ja lopettaa tunnin hurmaavaan leijonankarjaisuun.

Olen lumoutunut näistä papparaisista ja heidän opetuksistaan. Seison rivissä suu auki kuin viisivuotias ja annan minuuteni murtua auki, niin että rintaranka rutisee.

IMG_4839

Taivaallinen hymy juna-aseman lasikaapissa

IMG_4857

Täältä saa huomenna Super Panchon, ja saman savoksi: nakkisämpylän.

Kaksi viikkoa aikaisemmin tutustun ilmiöön nimeltä kulttuurishokki. Se saapuu varoittelematta, asettaa mustat lasit silmilleni ja kuiskuttelee likaisia ajatuksia aivokoppaani. Näyttää siltä, että joku on heittänyt parisataa ämpärillistä likavettä kaupungin talojen seinille ja samalla tunkenut sitruunat jokaisen asukkaan hanuriin. Palermo, jossa minä ja suurempi leijona asustamme erään sirkuspellen kämpässä, on selkeästi paremman väen aluetta. Kadulla ulkoilevat naapurimme näyttävät hillittyiltä ja tyylikkäiltä ja tuntuvat osaavan tarkasti arvioida jokaisen vastaantulijan. (Itsehän huomaamattani teen aivan samoin.) Naulaan hymyn naamalleni suurilla rautanauloilla, vaikka sisäinen ääni käskisi lätkiä koko Argentiinaa paistilihalla päähän.

Myrkynnielleenä, naama kohti katukiveystä painettuna ihmettelen, miksei kukaan noista sulkeutuneista urpoista tule juttelemaan ja kysy, hei oltaisko kaverit. Näytänhän varmasti pursuavan toverihenkeä, rakkautta ja pilaantunutta kokkelipiimää. Tallustelen katuja ristiin rastiin kuin muistinsa menettänyt työhevonen. Ohi kaahaavien autojen pakokaasut tunkeutuvat henkeen ja ambulanssin sireeni viiltää tärykalvot haavoille. Jokaisessa kulmassa näyttää vaanivan musta jätesäkkikasa tai rasvaviiksinen viheltelijä.

IMG_4840

Vessanseinällä rakastetaan, täälläkin. Te amo para siempre!

Taistelen ajatuksiani vastaan. En tunne näin, olen positiivinen henkilö, jos ei muuten niin vaikka sitten väkivaltakonstein, perkele! Kun erään hippikaupan tädit kysyvät millaisia mielestäni ovat argentiinalaiset, saan vaivoin hillittyä itseni vastaamasta: itsekeskeisiä ja sulkeutuneita materialisteja, kaikenlisäksi pahasti aivopestyjä katolilaisia. Ja Argentiina asuinpaikkana on yhtä miellyttävä kuin Pieksämäki tai Mordor. Lasken kahteensataan ja totean hymy naamalla, ihan kivaa kaikki.

Yllättävä käänne tapahtuu kananmunanhakumatkalla, kun mittani on jo melkein täynnä. Hissi nouseekin kolme kerrosta ylöspäin ja sisään astuu pitkänhuiskea vanhempi herra, kuvataiteilija, jonka sydämen Sibelius on varastanut jo vuosikymmeniä sitten. Kahden minuutin keskustelun päätteeksi hän kutsuu minut kahville. Hänen kattohuoneistossaan tapaan punatukkaisen Beatricen, psykoterapeutin, joka ottaa maalaustunteja taiteilijan kattohuoneistossa. Hän pyörittelee pensselillään orvokinmuotoisia energiakieppejä. Sattumat tuntuvat kohtalokkailta taas, kun käy ilmi, että täti ja minä jaamme samankaltaisen ajatusmaailman lisäksi saman syntymäpäivän. Olemme molemmat sen verran hihhuliuskoisia, että teemme heti oravannahkakaupat. Minä valmistan hänen työhuoneeseensa kotihaltijan ja hän preparoi aivoni ja ajatusmallini uuteen lempeämpään muotoon. Olen yhdellä kertaa onnistunut saamaan kaksi uutta kaveria ja pienen mielenterveysremontin.

IMG_4854

Kulttuurit kohtaavat

Lauantaina, kuvataidekurssilla, ahdistukseni saa nimen. Eräs Ranskassa asunut rouva muotoilee sen ajatukseksi. Kulttuurishokki, sopeutuminen uuteen kulttuuriin on prosessi, joka ei aina ole helppo ja mutkaton. Uuden kulttuurin hämmentämä ihminen vetäytyy omaan ahdistukseensa ja luulee, että syyllinen kärsimykseen löytyy ulkopuolelta. Uusi maailma tuntuu mahdottomalta sulatettavalta, sulkeutuneelta ja rumalta. Ihmisparka tuon kaiken äärellä tuntee itsensä irtonaiseksi, muukalaiseksi, joka ei hallitse kieltä, katuosoitteita tai paikallisia tottumuksia.

Sillä hetkellä kalloni aukenee ja ymmärrän, mitä minulle tapahtuu. En olekaan menettänyt mielenterveyttäni, sairastunut masennukseen tai muuttunut muumimöröksi. Vastaus löytyy toisesta muumitarinasta. Nyyti Nyytiäinenhän sen jo minulle opetti vuonna 1985. Vihamieliset hemulit muuttuvat ystäviksi vasta, kun itse olet valmis muuttumaan vähemmän sulkeutuneeksi ja vihamieliseksi. ”Eihän sua huomaa kukaan, ellet itse mene mukaan.”

Päätän aloittaa. Nostaa katseen katukivistä ja katsoa avoimemmin, mennä mukaan ja tutustua. Ja niin aloitankin. Torstaina marssin teatterikouluun San Telmoon, lauantaina soitan edellisvuoden opettajalleni Robertolle ja jatkan opintoja myös hänen ryhmissään. Keskiviikkona löydän lähikorttelista Tangotalon, joka sijaitsee vanhassa sateenvarjotehtaassa. Vähän kerrassaan kadulla vastaan kävelevien hemuleiden kasvot muuttuvat ystävällisiksi ja muka sulkeutunut Argentiina huomauttaa minun erehtyneen.

Aamupäivät vietän kotona askarrellen lisää kotihaltijoita, noitia sekä keijukaisia myyntiin ja iltaisin marssin harjoittamaan sielun ja kehon ilmaisua muiden kaltaisteni kanssa.

IMG_5113

❤ haltijoituneet

Elämä muuttuu miellyttäväksi, vasta kun itse aktivoituu elämään sitä, tekemään niitä asioita, joita eniten haluaa tehdä, jotka täyttävät olemuksen ja antavat syyn sytyttää valo siihen rintakehän majakkaan. Oven voi avata vain tarttumalla kahvaan. Ihmisen voi kohdata vain olemalla itsekin läsnä, ja ympärillään näkee eniten sellaista, jonka todeksi uskoo.

Syyskesän pehmeässä auringossa istahdan kulmakahvilan korituoliin, tartun kaksin käsin kahvikupin lämpimpiin kylkiin ja tunnen, kuinka maa jalkojeni alla toivottaa minut tervetulleeksi. Illalla palaan kotiin, upotan nenän isomman leijonan kaulakuoppaan ja uni kuljettaa meidät maahan, joka onkin sitten aivan toisenlainen valtio, uimarantoineen, haltijoineen ja opetuksineen.

IMG_5139

unikansaa

Mainokset