Onnellisen lihomisen salaisuus

Unien vesi näyttää tältä…

Yöllä koittaa maailmanloppu, taas kerran. Jo aiemmin ilmoitetut enteet ovat täyttyneet; ensin ovat tulleet mustat kovakuoriset kärpäset ja sitten taivaalla on näkynyt kaksi sateenkaarta yhtä aikaa. Paketti on valmis. Tällä kertaa vedet vyöryvät kaupunkiin joesta, joka kirjaimellisesti räjähtää ja sylkäisee kidastaan valtavia vesiryöppyjä talojen ja ihmisten päälle. Pakenemme, ja vain ne, jotka tajuavat jättää taakseen kapsäkkinsä, keskeneräiset työtehtävänsä ja säästöporsaansa, saattavat selvitä hengissä. Itse yritän tunkea läppäriäni paidan alle, ettei vesi tuhoaisi sitä.

Herään kuudelta kukonlauluun ja kuorsaukseen. Alapetin vakuutusyhtiövirkailija vetelee hirsiä raskaalla sahalla ja koska korvatulppia ei ole, päätän painua pihalle tervehtimään vuorten takaa nousevaa Veli Aurinkoa. Se tekee sinertävänkultaista nousuaan Franciscus Assisialaisen kirkon takaa. Sumu on kietonut sisälleen nukkuvat talot asukkeineen. Maailma on pehmeä siniharmaa utupallo, johon vuorenhuiput tekevät reikiä. Sisällä kirkossa patsastelee pyhä Franciscus, jonka siipiensä suojaan on parkkeerattu sinivihreän planeettamme luonto ja kaikki sen eläimet. Tervetulleita ovat villakoirat, sudenkorennot, mölyapinat, sudet ja viemärirotatkin. Unohtamatta kaktuksia, koivuja, järvenselkää tai meren syövereitä.

Alttarilla mahtipontisena makoilee kultainen lammas, joka pitää kädessään kirjaa. Vain okulaarit nenältä puuttuvat. ” Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.” sanoo Franciscus, ja minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Linnut, sinitaivaan kiertolaiset, ja kaikki muutkin kaikenkarvaiset eläimet, kuinka monta kertaa olenkaan tullut onnelliseksi kanssanne.

Aamu siivoilee sumua

Olen pysähtynyt muutamaksi päiväksi Ouro Preton (’musta kulta’) kolonialismin aikana perustettuun pikkukylään. Maaperästä löytyy edelleenkin aarteita, mutta nyt kaivokset niistä louhittavine kimmeltävyyksineen ja mineraaleineen ovat kansainvälisten suuryritysten omaisuutta. Ei asiaa sinne siis. Tänne rynnittiin jo 1700-luvulla kullankimmellys silmissä. Lähiympäristössä työn tekivät sadattuhannet eurooppalaisten esi-isien kotimaistaan ryöstämät orjat. Kaivoksessa työtä paiskineen ihmisparan elinajaksi laskettiin keskimäärin viisi vuotta. Orjat vapautettiin yli sata vuotta sitten, mutta tasa-arvoiseen sosiaaliseen asemaan on täällä vielä matkaa. Hyvätasoisessa koulussa työskentelevä ystäväni kertoo koko parikymmenvuotisen uransa aikana opettaneensa vain yhtä tummaihoista lasta. Hostellin aamupalapöydän kattavat tummaihoiset naiset, ja sen tyhjenämme me kalpeanaamat.

Olen saapunut tänne Belo Horizontesta. Tapaan siellä ystäväni ystävän, joka ystävällisesti majoittaa minut. Lauantaiyönä menemme kuuntelemaan rumpuja Paavin puistoon kaupungin yläpuolelle. Tätä on Brasilia: kuuma kostea yö, rumpujen jylinä sekä puolipaljaat kultakoristeiset tummat tanssijat, jotka hallitsevat kehonsa jokaisen kaaren ja antautuvat tanssin vietäväksi. Minä tanssaan jotakin flamencon, salsan ja letkajenkan väliltä, ja hyvältä tuntuu. Rumpujen mahtava kumina tuntuu sekä sydän- että pakaralihoissa. Voi Paavi-parka, joka jää tästä tanssin huumasta ja pyllynpyörityksestä paitsi.

Olen varustautunut iltamenoihin vaarallisella yhdistelmällä. Ekaa kertaa olen naruttanut jalkaani valkoiset puoliepämukavat kiilakorkokengät ja taskuuni on jostakin syystä unohtunut ajokortti. Uusi ystäväni kääntyy puoleeni ja kysäisee, onko minulla inspiraatiota toimia kuskina. Koska olen kiltti, tyhmä sekä uhkarohkea, totean, että tottahantoki. Auto, paljon kokenut kuoma yrittää estää aikeeni, ja kuljettajan puolen ovenkahva katkeaa näppiin. Siitä säikähtämättä ahtaudun etupenkkiin pelkääjän paikan ovesta, ja matka voi alkaa.

Brasilian kolmanneksi suurin kaupunki muistuttäaa kaavaltaan hämähäkinseittiä, ja lisäksi kyydissä istuu kaksi kartturia,joista kumpikaan ei puhu samaa kieltä kanssani. Ohjeet tulevat portugaliksi. Ystäväni käskee kääntyä oikealle ja takapenkillä napottava veli vasemmalle. Lottoarvonta kertokoon, minne piti todellisuudessa mennä. Espanjan ”suoraan” ja portugalin ”oikealle” muistuttavat erehdyttävästi toisiaan ääntämykseltä. Kun minua ohjeistetaan kääntymään oikealle, painan kaasua, ajan suoraan ja onnistun huristelemaan yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Vastaantulija muistuttaa ystävällisesti, että opettelepas ajamaan, ennen kuin tartut siihen rattiin. Pääsemme lopulta kotiin johtavalle tielle ilman kolhuja tai sakkoja. Radio soittaa pehmeitä bossanovan säveliä, jotka saattelevat meidät ehjin nahoin kotipihaan.

Belo Horizonte on tunnettu erityisen hyvistä sapuskoista, papupadoista (tyypillinen brasilialainen ruoka), liharuoista, erilaisista merestä ja joista nostettavista kaloista ja kaikenlaisista hedelmistä. Ruoat maustetaan hyvin, erityisesti valkosipulia ja sipulia käytetään paljon. Useissa ravintoloissa on ”syö itsesi henkihieveriin”-palvelu eli seisova pöytä. Tarjolla on ainakin neljää erisorttista lihapataa, kastikkeita, uunivihanneksia, hedelmiä ja kaikkea muuta. Tuoksusta ja mausta päätellen yksi liharuoista on paikallinen karjalanpaisti.Tervetuloa brassimummolaan. Poistua et saa ennen kuin maha on täysi.

Kaupungin jokatoisessa kulmassa on mehubaari, jossa myydään ihania erivärisiä tuoreista hedelmistä (ja tarjolla on muitakin, kuin omena) puristettuja mehuja. Yksi mangomehu, ja olen perillä paratiisissa mehutahrat suupielissä ja naamalla typerä hymy. Syön niin paljon mangoa, että naama muuttuu hitaasti keltaiseksi. Mehubaareissa myydään useimmiten myös paõ da queijoja eli juustoleipiä. Kyseessä on sämpylää muistuttava pallero, joka on täynnä puolisulaa juustoa.  Vaellan noiden mehu- leipäkojujen ohitse kuin kuolaava susi lammaskarsinan laidalla. Pallo per päivä ja alan nopeasti muistuttaa palloa itsekin. Paikallisten ulkomuodon perusteella tuon juustoleivän suosio on suunnaton. Onnellisia hyvästä ruoasta nauttineita paksuja ja vielä paksumpia ihmisiä tallustelee vastaan jokaisella kadulla.

Oluen nimi on Helppo nainen. Varo sisko, muutama pullo liikaa, ja olet latinojen riistaa.

Rakkaudesta keltaiseen. (Kuva on jo Riosta…)

Ostamme kaupasta valtavan irvihampaisen lohen (jonka jonottaminen kalatiskistä kestää 45 minuuttia! suomalaisen hermoston koulutusta parhaimmillaan!), joka valmistetaan brasilialais-skandinavialaisttain. Vihanneksia ja suolaa niskaan, papukastiketta, riisiä, paikallista sipulilla ja valkosipulilla höystettyä kalaliemestä valmistettua kastiketta sekä salaattia kylkeen. Jälkiruoaksi appelsiinin vihreä serkku ja mehevä pikkumango. Huh. (Toivotaan, ettei British airways laske matkustajien ylikiloja.) Brasiliaisen ruokapöytä tuntuu olevan monipuolisempi kuin eteläisten naapurien, argentiinojen. Argentiinot rakastavat asadojaan (grillattuja lihojaan) ja milanesojaan, eli leivitettyjä kanankylkiä, jotka uppopaistetaan öljyssä ja kruunataan sitruunalla ja kilolla majoneesia.

Jotta kuvani brasilialaisesta keittiöstä ei jäisi liian ruusuiseksi, onnistun eilen tekemään susivalinnan. Kylän kaikki muut paikat ovat suljetut, joten laskeudun kotoisalta näyttävään pasta-pizzakellariin. Tarjoilija on pukeutunut valkoiseen paitaan ja laittanut kaulaansa mustan kravatin, nurkassa kitarasetä soittelee paikallista musiikkia ja tiskillä palaa kynttilä. Ravintola on naamioitu korkeatasoiseksi. Tilaan korkein odotuksin sienipastan aurinkokuivatuilla tomaateilla. Pöytään lävähtää kaksi kiloa kuivaa spaghettia, jonka on koristellut ravintolan ekspertti, säilykepurkki-simo. Tällaisen aterian muistan valmistaneeni joskus seiskaluokan kotitaloustunnilla. Aterian päätteeksi huomaan, että myös lasku on naamioitu korkeatasoiseksi. Yhtä paljon olen maksanut tämän reissun aikana ainoastaan Buenos airesin överi-susheista.

Pimeän tanssijatar lepuuttaa koipiaan.

Yön pimennyttyä tallustelen punakukkaisen puun alla sijaitsevaan hostelliin. Matkalla pysähdyn aukiolla, jolle on pystytetty valtava lava valoineen ja savukoneineen. Paikalle odotetaan vähintäänkin Bonoa, mutta esiintymislavan ottaa haltuunsa paikallinen liikuttava setäkerho, jota sulostuttaa yksi telkkarin edestä iltauniltaan herätetty täti. Savukone tupruttaa savua, täti haukottelee salaa nuottivihkonsa takana ja pipopäinen setä taputtelee rumpua kuin vanhaa kissaa. Musiikki on leppoisaa ja unettavaa, eikä juurikaan poikkea suomalaisista iskelmäradiossa soitettavista sävelmistä, tosin sydämen paikalla sykkii corazouuu ja taivaalla möllöttää Luaaa. Brasilia on siis kaikkea tätäkin.

Lampaan unihuone, Franciscuksen kirkko.

Tänä yönä a Lua on puolessaan. Se nousee korkealle yötaivaan kattokruunuksi. Pikkukaupunki kaikkine ylä- ja alamäkineen, kirkkoineen ja värikkäine asumuksineen laskeutuu lepoon. Kappelissa lammas nuukahtaa kirjansa päälle ja Fransiscus peittelee sen viltillä.

Minä kiipeän yläpetille ja käärin itseni peittoihin kuin kaalikääryleen (mummo kutsui tätä univiritelmää ump´sukkeliksi). Sitten suuntaan sinisten saarten elokuvateatteriin katsomaan millaista actionia tällä kertaa on ensi-illassa. Toinen puoli lisää kuuhun, ja painan pääni tyynyyn pohjoisella pallonpuoliskolla. Sitä ennen kuitenkin matka jatkuu siihen kaupunkiin, josta lauleskelin jo ekaluokkalaisena. Siellä asuu pikkuinen Maria, ja sen seudun nimi on Copacabana. Rio de Janeiro on viimeinen pysäkkini ennen paluuta kotimaan kamaralle.