Kuumeisia ajatuskulkuja

DSCN3677Tuttu karhea nipistys tuntuu kurkussa, pinkeä lihasvanne puristuu kallon ympärille, äkillinen vilunväristys kiitää pitkin nahkaa ja lihakset hajoavat spaghetti-jauhelihamössöksi. Antaudun alkumetreillä, kaivaudun vällyjen alle ja unohdan, missä kaikkialla pitikään viilettää. Olen sairas, kähisevä, tärisevä kalpeanaama, joka vaeltaa vessan, keittiön ja sängyn välillä tukka harakanpesänä rehottaen. Tällaiseksi ihminen muuttuu, kun kehon lämpötila nousee kahden asteen verran. Jumppatuokiot, köysissä roikkumiset, miimisen astronauttinumeron harjoitukset ja muut humputukset saavat jäädä sikseen.

Kun sairastuu sopivan harvoin, se tuntuu etuoikeudelta. Kuin siirtyisi valtatieltä samansuuntaiselle kuoppaiselle hiekkatielle, köröttelisi hyvän matkaa viittäkymppiä, katselisi kaikessa rauhassa peltomaisemia mökkeineen, eikä piittaisi ajon epämukavuudesta, tai siitä, että piti jo olla perillä.

Sairas muuttaa väliaikaisesti asumaan pikkuiseen kuplayksiöön, jossa yhteydet ulkomaailmaan ovat mitättömät ja sisäinen vhs-nauhuri pyörittää nostalgianauhoja tai hallusinaatioiden kaltaisia välähdyksiä. Kurkkupastilli kiertää kitalakea, tuntiviisari kellotaulua ja kaikesta päätelleen se kulkee taaksepäin. Löydän itseni vuodesta 1990.

Hiljainen sunnuntai, talven rippeitä ilmassa.

Hiljainen sunnuntai, talven rippeitä ilmassa.

Kun kouluikäisenä sairastuin, oli se useimmiten positiivinen yllätys tai harkitun vilustumisyrityksen onnekas lopputulos. Potilaan ei tarvinnut ahtautua epämukaviin puristaviin farkkuihin, toppautua syystakkiin, hirttää kaulaansa kutittavaa kaulaliinaa tai riidellä eteisessä siitä, pitikö jo laittaa pipo. Ei tarvinnut heittää selkäänsä tiiliskivillä lastattua reppua, jonka kyljessä lihava kissa-Karvinen julisti vihaavansa maanantaita. Nuhanenällä oli hyväksyttävä lupa pysytellä kotioven turvallisella puolella, kun muut perheenjäsenet lähtivät päivän askareisiin ja sulkivat oven perässään. Pikkuveli tallusti kouluun ja vanhemmat lastasivat tavaransa, mappinsa ja kirjansa ja suuntasivat töidensä pariin keskustaan. Koti muuttui hiljaiseksi luolaksi, jossa ei monen tunnin aikana tapahtunut muuta kuin pattereiden vinkuna tai ohilentävän talitiaisen siipien räpytys ikkunan takana.

Sairas teki itselleen sohvalle vilttipesän, jonka pehmusti tyynyillä. Sinne hän kaivautui pyjamassaan kuin Aleksis Kivi oravan pesän uumeniin.

Tove Janssonin lattarisisar

Tove Janssonin lattarisisar

Käsivarren mitan päähän oli viritetty vakiovarustus: nessupaketti, kaukosäädin, kuumemittari ja kupissa äidin tekemää vaaleanpunaista pumpulipuuroa, unohtamatta laatikollista mustaherukkamynthoneita. Vhs-nauhurissa odotti kasetillinen Muumilaakson tarinoita ja napin painalluksella valkoturpaiset ystävät liittyivät potilaan seuraan.

Huoneen täyttivät Tiuhtin ja viuhtin vikinä, aivastus ja nenän turistus, mörön matala mörinä metsän varjoissa ja köhäisy sohvan uumenissa. Kuningasrubiini kimmelsi ja valonarat silmät tuntuivat häikäistyvän sokeiksi. Taikurin viitta lepatti öisellä taivaalla yksinäisten vuorten siluettia vasten ja samanlainen väsynyt lepatus tuntui pyjaman vasemmassa rintataskussa. Elohopea mittarissa heilahteli kuin Hemulin ilmapuntari ja potilas oli vaipunut muumihorrokseen. Hänen tukkoinen nenänsä turposi valkoiseksi kuonoksi ja pumpulipuuro kupissa leijaili vaaleanpunaisina pilvenhattaroina hänen päänsä kehykseksi.

Neljän tunnin jälkeen puhelin pirahti. ”Nuppu, mikä on vointi?” äiti soitteli työhuoneen puhelimesta ja kertoi isän tulevan aikaisemmin kotiin. Sitten ovesta tupsahti pikkuveli reppuineen. Seuraavaksi saapuivat naapuritaloissa asuvat luokkakaverit, jotka toivat paperilapullisen kotitehtäviä, ettei potilas jäisi jälkeen mistään tärkeästä. Pikaista paranemista!! Tässä kilometri läksyjä! -ope. Tytöt ja hyppiskä jatkoivat matkaansa puistoon ja pikkuveli naapuriin pelaamaan Super Mariota. Elämä jatkui iloisena ympärillä, mutta sairastunut joutui vielä pysyttelemään muumilaaksossa. Kolmen päivän kuluttua potilas oli kyllästynyt ja rukoili, että muuminturpa olisi jo tiessään ja otsan lämpötila laskenut äidin käden lukemiin. Vapaus oli turtunut vankilaksi, ja hitaasti ajatus loisteputkivankilaan palaamisesta alkoi vaikuttaa virkistävältä.

Sairastunut on kiireisen maailman marttyyriuhri. Hän saa luvan kanssa juoda hunajateetä sängyssä ja tuijottaa tyhjyyteen. Hänen otsaansa paijataan ja vointia kysellään huolestuneena. Häntä ymmärretään lenkkipolulla, työhuoneissa, koulussa ja kotona. Hän ei ole laiska-Jaska, vaan uupunut ressu, joka olisi jatkanut töiden paiskimista ja korsien kekoon kantamista, ellei matkalle olisi tullut pakottavaa pysähdystä. Vauhti on ollut liian luja ja ajotietokone ilmoittaa, että aika ajaa varikolle.

"Kuolla voi monella tavalla."

”Kuolla voi monella tavalla.”

Kun aivot ovat rientäneet Mikkelissa, keho tekee lukkojarrutuksen Juvalla. Kun päätä pakottaa, luita kolottaa, nahkaa pyyhkivät kylmät viimat ja aivoissa kiehuu kattilallinen paksua joulupuuroa, on turha edes yrittää. Sairastunut saa syntinsä anteeksi sekä itseltään että muilta. Hetkeksi hän siirtyy kaiken arvioinnin ja odotusten ulkopuolelle hyväksyvän ja armahtavan rakkauden ilmapiiriin. Siinä hän saa lötkötellä kuin hymyilevä laiskiainen, niin pitkään että sydänlihas ei ole tulehdusaltis ja suusta tulee muutakin kuin siperilaista kurkkulaulua. Ja sitten kun renkaat on vaihdettu, tankki täytetty, kuumemittarin lukemat laskeneet, voi formula taas syöksyä radalle muiden kaahareiden kaveriksi. Pieni toipilas kääntyy kärrypolulta vitostielle ja purkissa kasvavaan oksaan puhkeaa uusi vihreä lehti.

Kiitos, viisas kehoni, tästä jarrutuksesta. Myönnän olevani usein ADHD:n riivaama neurootikko, joka ovesta sisään astuttuaan alkaa miettiä syytä astua siitä ulos. Välillä tekee hyvää harjoitella sisälle linnoittautumista, naruttaa itsensä pöydänjalkaan ja antaa kehomielen levätä. Viisi päivää kestän melkein paikoillani, nautin köllöttelystä, niistän, köhin, aivastan ja käännän kylkeä. Muumilaaksoon en palaa, mutta samankaltaisen laakson rauhasta kertovat Inhimillissä tekijässä (Yle Areena) kuoleman rajan yli piipahtaneet. Minä käännyn rajalta takaisin elämään, Rynnin ulos taskut täynnä nenäliinoja ja kurkkupastilleja ja suuntaan kohti kevättä. Se nimittäin alkaa Argentiinassa virallisesti viiden minuutin kuluttua!

Neiti kevät, tervetuloa kaupunkiin!

Kohti lämpimämpää vuodenaikaa!

Kohti lämpimämpää vuodenaikaa!

Mainokset