Paluu apinoiden planeetalle

(pyydän huomioimaan, että postauksen nimellä ei ole rasistisia tarkoitusperiä. Eikä eläimiä vahingoitettu prosessin aikana.)

Jään kiinni Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Läpivalaisumasiina näyttää, että hallussani on räjähdysaltis, huumaava kappale säilöttyä lihaa, jolla on taipumuksia aiheuttaa hallusinaatioita ja vatsanpuruja. (Todennäköisesti parasta ennen -päiväyskin sijoittuu edelliselle vuosituhannelle.) Tämän möhkäleen kanssa matkallelähtö ei onnistu.

IMG_0690
Lihakappale näyttää sijaitsevan kalloni sisäpuolella, eikä se varmastikaan mahdu korvasta ulos. Tullivirkailija viittaa minut sivummalle ja sirkkelöi otsaluuhuni neliönmuotoisen reiän. Kun sahanpurupilvi on laskeutunut, hän pujottaa kätensä kumihansikkaaseen ja kaivaa kallostani ulos keskikokoisen turkoosin puulaatikon, johon on maalattu punainen ruusu. Kohauttelen olkapäitäni viattoman näköisenä. Tullivirkailija katsoo laatikkoa, sitten minua ja sitten taas laatikkoa. Sitten hän laittaa laatikon varovasti pääkallolla merkittyyn isompaan laatikkoon. Matka voi jatkua.

Kuin automaation ohjaamana löydän portille 37. Matkalla näytän passia ja naamaa vihreälle koneelle ja ostan jatkosodan jälkeiseen Kuopioon sijoittuvan romaanin. Sitten nousen koneeseen ja lennän Lontooseen. Kävelen läpi väärästä aulasta, teen kolmen kilometrin lenkin Heathrown loputtomissa käytävissä ja lopulta löydän tieni seuraavalle portille. Tiedän olevani oikeassa paikassa, kun korviini kantautuu vanha tuttu aksentti, che sitä ja che tätä. Kaikki vaikuttaa olevan muy muy lindo, kun lähtöportissa lukee Buenos Aires.
Huuli pyörenä, taitan matkaa Atlantin yllä 15 tunnin ajan. Kone ruudulla etenee ja tunnen olevani pikseklöitynyt ukkeli vanhan pc 286:n pelissä.

Lentoemäntä kantaa eteeni ensin kanaa ja pastaa ja sitten nakkeja ja munakkaan aamupalaksi. Minuutit ruudulla vähenevät. Matkaa määränpäähän kahdeksan…kuusi…kaksi tuntia. Ja lopulta kuin valtavan suuri ankka laskeutuu lammikkoon laskeutuu kone Ezeizan kenttään. Jätän sormenjälkeni hymyilevälle tullivirkailijalle, joka hieman kummeksuu teipattua otsaani. Sitten jonotan tavarani liukuhihnalta, jonotan toiset kolme tuntia turvatarkastukseen, jossa teeskentelen, että en tuo mukanani poronlihaa tai suomalaista narskujuustoa ja lopulta löydän tieni puolilailliseen taksiin, joka kuljettaa minut keskustan paahteeseen ja kaaokseen. Ja ennen kuin ehdin tajuta mitään edellistä tapahtuneeksi seison samalla ovella, josta läksin kohti Brasiliaa yhdeksän kuukautta aikaisemmin.

Mitä helkkaria sitten oikein tapahtui? Oli Suomi, kesä, mansikkakakut ja pääskysten kirkunat vinossa iltapäivän auringossa. Yölintujen kujerrukset ja öiden valo, joka ei tuntunut loppuvan. Sitten Jaakko nakkasi kylmän kiven uimalampeemme, sade kasvatti metsän täyteen tatteja ja tuuli heitti kullankeltaiset haavanlehdet hiekkatien kupeeseen. Metsä näytti tummanvihreää, ja taivas keräsi päällensä paksuja pilvitäkkejä suojautuakseen marraskuun hyytävältä kylmyydeltä. Tuli pimeys, satoja kilometrejä automatkoja hämärillä valtateillä, jotka peittyivät lumipyryyn. Oli tulia, joita sytytettiin rakkaiden ihmisten kanssa, ja vesiä joita lämmitettiin pannuissa ja saunoissa. Lopulta koko naisenmuotoinen maapläntti peittyi lumeen, ikkunoihin viriteltiin vanhat tutut jouluvalot ja talossa alkoi tuoksua hyasintille ja pipareille.

Keskiyö

keskiyö

Keskipäivä

keskipäivä

Ja kaikki kävi niin äkkiä, etten edes tajunnut. Ja vielä vähemmän tajusin sitä, että tiistaina 29. tammikuuta seison taas keskellä Argentiinan pääkaupungin ikikaaosta mittarin näyttäessä pelottavat 38 astetta. Maassa, jossa maito myydään muovipussissa, laskut maksetaan lähikioskin sedälle, lihaa syödään vähintään kolme kiloa kerralla ja joulupukki tulee keskellä kesää. Joku on sanonut, että Argentiina syntyi, kun röyhkeimmät italiaanot hätistettiin lautalla yli Atlantin ja he sattuivat osumaan juuri tähän kohtaan manteretta.

Kaksi ensimmäistä viikkoa parantelen leikkausaukkoa otsassani. Kuljen huoneesta toiseen, valot ja varjot vaihtuvat ja koko ajan on kuuma. Kellon viisarit näyttävät mitä sattuu, Suomessa aina viisi tuntia enemmän. Vatsa alkaa kysellä pikkunupun porkkanoiden perään ja kieltäytyy ottamasta vastaan paikallisia lihakimpaleita. Keittiön torakat kohauttelevat olkiaan kysyen, mikä on tämä emäntä, joka vihamielisesti jahtaa meidät perikatoon Raid-pullon kanssa. Suihkuttelen tuota luonnonystävän aerosolideodoranttia sen verran, että viimeinenkin ripe ymmärryksestäni katoaa.

IMG_4519

IMG_4554

Kulttuurit kohtaavat: etelän empanada ja pohjolan serkku, karjalanpiirakka

Vaihdan pc kakskasikutoseni käyttöjärjestelmän espanjalle, ja odotan, että ulos alkaa tulla muitakin sanoja kuin: Que calor, kuolen kuumuuteen. Olen suomalainen, puhun saamea ja tavataan kahden viikon päästä, kun lakkaan olemasta aivoton pakastemuikku. Lentokoneella matkustava saattaa erehtyä luulemaan, että matkustaminen on nopeaa. Totuus on kuitenkin se, että verot maksetaan vasta maanpinnalla ja maksusuunnitelma lasketaan muutamaksi viikoksi. Aivojen kilometrituntinopeus ei nimittäin ainakaan minulla tunnu nousevan yli kahdeksankympin.

IMG_4540Ja vasta kahden viikon jälkeen Helsinki-Vantaan turvatarkastusyksikössä alkaa tapahtua. Turkoosi puinen laatikko alkaa kolista ja heilahdella siihen malliin, että Tullivirkailija Turo huolestuu. Vaikuttaa siltä, että pakettiin on säilötty papupata, joka räjähtää, jos kantta ei aukaista. Pomminpurkaja Pete ei suostu tekemään likaista työtä. Hän nostaa kädet ylös ja toteaa, että puulaatikot eivät kuulu hänen koulutukseensa. Paketti päätetään lopulta lähettää takaisin omistajalleen, missä lie hän onkaan.

Löydän laatikossa hautuneet aivoni tänä aamuna eteisen lattialta. Avaan vielä avonaisen luukun otsastani ja tungen kolisevan laatikon sisälle kallon hämäryyteen. Kanteen maalattu ruusu on kasvattanut uuden nupun, joka tässä lämmössä alkaa hiljalleen aueta. Ulkona pisaroi, tuuli heiluttaa pehmeästi kadunvarren puita, mopoilija huristaa tukka putkella kohti pohjoista, tanssijaryhmä alkaa pukeutua illan karnevaaleja varten, päiväkahvit kiehuvat kaasuhellalla ja pian jo sataa kaatamalla.

IMG_4575

Niille, jotka kyselivät duendeista. Tässä joukko heitä matkalla markkinoille.

Hengitän syvään, katse kirkastuu ja kahden viikon viiveellä huomaan: olen vihdoin laskeutunut maanpinnalle. Ja hereillä.

Mainokset