Suurten ulvojien sukua

Tämä päivitys alkaa ulvonnasta, eikä se varsinaisesti muusta kerrokaan. Jos siis pelkäät tai kaihdat hulluuksia, lopeta lukeminen heti.

Kotinoituuksia ja iltatunnelmaa

Kotinoituuksia ja iltatunnelmaa

Kuulen ulvonnan viime viikon lauantai-iltana, kun olemme syömässä tätiystäväni luona Belgranon rauhaisassa kaupunginosassa. Tuo ulvonta kuuluu suurelle vaalealle Alaskankoiravanhukselle, jonka toinen silmä on puolisokea ja turkki ikääntyneen kulkurin mallia. Koira tulee vastaan portaissa, kohottaa kuononsa kohti korkeuksia ja päästää sisuksistaan syvän pehmeän ulvonnan. Sellaisen äänen, jonka voisi kuvitella kuuluvan tähtikirkkaaseen tunturimaisemaan, maahan, joka lepäilee paksun lumitäkin alla.

Minä, tuon otuksen pohjoinen serkku mykistyn ja pysähdyn kuuntelemaan. Ihmisten jorinat (omistani puhumattakaan) kulkevat suusta korvaan, korvasta toiseen ja toisesta ulos, mutta koiran ääni on löytänyt tiensä korvakäytäviäni pitkin suoraan sydänalaani. Se täyttää minut hetkessä syvällä rauhalla. Tuon koiran ulvonnassa kuulen oman kaukokaipuuni, pohjolan kylmien maiden järjettömän viisauden ja jonkin sellaisen ikiaikaisen, jota on hankala pukea sanoiksi. Ehkä sille ei sanoja olekaan. Aivan kuin olisin kuullut tuon saman äänen joskus tuhat vuotta sitten nuotiotulta kohentaessani. Ja ehkä kohottanut sitten oman pakkasenkaraiseman kuontaloni kohti pohjantähteä ja liittynyt ulvojien kuoroon.

Hoitohuoneen hiljainen rauha hieronnan jälkeen

Hoitohuoneen hiljainen rauha hieronnan jälkeen

Jos ihminen osaisi ulvaista, niinkuin tuo koira, päästää syövereistään tuollaisen syvän laulun, mitähän sieltä tulisi? Varmaankin suunsa avannut kaupunkilaiskaveri olisi aluksi hämillään ja sitten vilkaisi häpeissään olkansa yli. Kuulikohan joku? Ja jos ei sattunut kuulemaan, kokeilisi uudestaan. Ja ehkä sitten hän kokeilisi vielä uudelleen, nostaisi naamaansa pikkuisen korkeammalle ja antaisi äänen tulla vatsanpohjasta saakka. Sisältä tulisi tunnistamaton syvä ääniaalto, jossa olisi aavistus lihaa ja toinen sielua. Villin ihmisen sielua, joka on tapana kätkeä kirjoituspöydän laatikkoihin ja kivien koloihin kesämökkien lähimetsikköihin.

Ja kun ulvomisen ottaisi tavakseen, alkaisi päivittäin ulvoskella, löytäisi sävyjä tuohon koirasusien hurmaavaan lauluun. Ja hitaasti alkaisi purkautua auki koko ihmisyyden takkuinen kela. Ensimmäiset viikot ulvoisi ulvomisen ilosta, sitten alkaisi ulvoa murheitaan ja sitä, kuinka naapurin tenavan kanssa tapellessa joutui lumihankeentyrkätyksi tai kun kengät, jotka äiti osti olivatkin niin rumat, että hävetti koko kouluvuosi. Ulvoisi aikuisuutensa traumat, sen, ettei osannut järjestää elämäänsä, niinkuin muut teini-iästä hengissä selvinneet. Ulvoisi itsestään ulos tuskallisen Pro-gradun kirjoitusprosessin ja saavuttamattomat matkasuunnitelmat. Ulvoisi sydämensä surut ja syvän kosmisen yksinäisyyden, jonka jokainen yksinsyntynyt ja yksinkuoleva on jollakin elämänsä hetkellä kokenut. Antaisi suurten ulvaisujen tuudittaa surun hetkillä ja ulvoisi niin sydäntäsärkevästi, että lopulta ratkeaisi itsekin nauramaan.

Ja kun olisi muuttunut täysiveriseksi ulvojaksi, miltei onnistunut kasvattamaan selkäänsä takkuisen alaskalaismallisen karvapeiton, alkaisi pitää konserttejaan julkisilla paikoilla. Metroissa, aukioilla, kahviloiden vessoissa ja ruokamarketin jonossa. Ihmiset kääntelisivät vaivihkaa katseitaan ja pyörittelisivät silmiään: mistä se kuului? Oliko täällä susi? Ja kun huomaisivat, että ihminenhän se on, kuiskuttelisivat, että lajitoverilta meni järki. Jos ei se ole kännissä, se tuli taatusti hulluksi. Soitetaanko ambulanssi, vai leikitäänkö, ettei kuultu?

Ulvojasielu nojailee kuuntelee puuta

Ulvojasielu nojailee kuuntelee puuta

Varmaa kuitenkin olisi, että muutaman viikon sisällä, joku tuntisi värähdyksen sisällään, hengittäisi syvään ja kuuntelisi. Ja sitten avaisi oman suunsa ja liittyisi ulvojiin. Ensin yksi, sitten kolme, ja kahdeksan ja lopulta ulvontaan yhtyisi koko ihmisjoukko, sekin, joka aloittaisi vain, koska ei kehdannut olla ainoa hiljainen joukossa. Ja niin ulvoisivat lopulta kaikki, koko suuri ihmissusijoukko. He puristaisivat käsiä yhteen ja päästäisivät ilmoille kaiken sen tunteen, joka rintaluiden sisällä, painekammiossa on hautunut vuosikaudet.

Ja niin he ulvoisivat kokonaisen vuodenajan, kesän tai syksyn tai talven. Ilot, surut, kiukunpuuskat, raivon, eksyneisyyden, koti-ikävän ja kaipauksen. He ulvoskelisivat pihalle itsestään ajatukset epäonnistuneista parisuhteista, globaalista kapitalismista, romahtavista paperipinoista tai pilvenpiirtäjistä, levästä mökkirannassa, reiästä otsonikerroksessa ja siitä, valitako tamminen vai pahvinen hauta-arkku. Ja hitaasti ilmoihin katoaisivat kaikki kysymykset, jotka ihmismieltä jahtaavat kärpästen tavoin.

Ja lopulta kun he tuntisivat itsensä tyhjentyneiksi, he lopettaisivat, ja tulisi aivan hiljaista. Sanaakaan sanomatta, mutta silmiin katsoen, kukin lähtisi ja palaisi sinne, mistä tulikin. Mutta mikään ei enää olisikaan niinkuin ennen. Ehkä joku huomaisi kotonaan, että tarvitsee usemman tunnin lisää yöunta. Toinen lakkaisi syömästä sipulia vain siksi, että se on terveellistä. Kolmas lopettaisi Hesarin tilauksen, sulkisi facebook-tilinsä ja aloittaisi lauluopinnot. Neljäs ryhtyisi säännöllisesti tähystelemään tähtiä, ja se viides, se hulluin, pakkaisi laukkunsa ja muuttaisi Alaskaan huomattuaan, ettei hänen korviensa välissä enää liiku yhtään ajatusta.

Kun kukaan ei kuule, tämäkin pappa varmasti ulvaisee.

Kun kukaan ei kuule, tämäkin pappa varmasti ulvaisee.

Alaskankoirapappa jatkaa ulvontaansa Belgranossa, ja minä tunnen sen korvissani edelleen. Huomaan, kuinka tärkeää, kuinka ihastuttavaa on yllättäen kuulla jotakin pysäyttävää. Kuinka terveellistä on tunnistaa jotakin sellaista, joka on aivan järjetöntä, mutta jonka tuntee syvällä kehossaan tutuksi. Koiran laulussa ei ole sanoja, eikä liioin elämänohjeita. Se ei ole tarkoitushakuista ääniterapiaa tai harjoiteltu esitys, mutta minut se onnistuu lumoamaan ja jättämään sisälleni mielikuvan tuosta pohjoisesta lumipeitemaisemasta ja suuresta kaihoisasta rauhasta. Hetken ajan mielikuvissani olen itse paksu takkuinen susi, joka lihakimpaleen ahmittuaan päästää ilmoille sellaisen ulvauksen että helisevät tähdet ja kuu, ja kilahtaa pudota maahan itse taivaannappi Pohjannaula. Ja sitten tulee hiljaista, niin hiljaista ja tyhjää. Ja jos joku sattuu kysymään, että hei emäntä, lähtiks sulta järki, vastaan: Kyllä lähti ja parempi, että lähtikin. Paino keveni 20 kiloa ja elinikäennuste tuplaantui.

Hei ystävät, liittykää tekin ulvojien järjettömään kuoroon. Ulvokaa sielunne kyllyydestä salaisina yksinäisinä hetkinä luontoretkillänne, kun muut eivät kuule. Mutta älkää unohtako ulvoa puuduttavissa aikuisten pölpötystilaisuuksissa, jossa joku (te itse tai kaveri) kaipaa perusteellisen aivopesaisun ja yleisö nollauksen. Olen vakuuttunut, että juuri tänään se on tiemme pelastukseen ihmisyyden sotkuista, ylikuumenneista aivopuuroista ja maailmasta, jota sanat ja järki ruoskivat alituiseen järjestykseen.

Ihmissusilaulun nuotti on yksinkertainen ja sen osaa laulaa kuka tahansa meistä. A-uuuuuuuuuuuuu!

Mainokset