Homma tapahtuu salakavalasti. Chileläinen ystäväni alkaa toistuvasti puhua eräästä miehestä. Pakkomielteenomaisesti kuulen tuon nimen kerta toisensa jälkeen. Ihmettelen, että mikä naista vaivaa. Jos on kerta noin ihastunut, niin sinne vaan sisään kehräämään leijonanpesään. Hän haluaa minunkin tapaavan tuon tumman ihmeen naapurimaasta. No, helkkari, tavataan sitten. Ja niin, tottahan tuo on. Suuri, tumma, kultasilmäinen ilmestys. Hurja lempeä katse. Läpivalaisevat silmät. Kaiken kaikkiaan vaikuttava, mutta antaas olla. Äiti kielsi ihastumasta täällä.

Ystäväni pakkomielteinen puhuminen miehestä jatkuu. Tapaamme uudelleen, ja käy ilmi, että yllättäen meillä on sama synttäripäivä ja muutenkin jotakin on ilmassa. Sovitaan tapaaminen perjantai-illaksi, joka kuitenkaan ei suju suunnitelmien mukaan. Myöhästyn. Olen katsomassa Hamlettia, ja Hamletin kituminen ja kuoleminen kestää 45 minuuttia kauemmin kuin käsiohjelmassa luvataan. En voi poistua näyttämön halki todeten: Sori, mul on treffit, kuole sie rauhassa, kaveri. Ja kun Tanskan hovi on siirretty henkimaailmaan, on tumma kaveri jo kyllästynyt odottamaan. Turhauttavaa.

Lopulta tapaamme tiistai-iltana. Istumme eräässä asunnossa. Minä toisessa päässä sohvaa, hän toisessa. Keskustelu jatkuu ja kun seuraavan kerran katson kelloa, on sen tuntiviisari pyörähtänyt kahdeksan kertaa. Riisi on kypsynyt hellalla, ja kylmentynyt. Aurinko on mennyt menojaan, ilman että olemme huomanneet mitään. Seuraavana päivänä siirrän tavarani toiselle puolelle Buenos airesia, asetan rinkkani toisen maankiertäjän rinkan viereen ja hengitän syvään.

Tunnen hänet tutuksi. Olo tuntuu alastomalta ja se saattaa olla parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Että joku näkee sinut sellaisena kuin olet. Iloinesi, voiminesi, pelkoinesi. Eikä hän siltikään hyppää ensimmäiseen ohiajavaan taksiin kauhistuneena näkemästään. Se opettaa armollisuutta, lempeyttä ja hyväksyntää. Antaa luvan lakata yrittämästä.

Emme puhu paljoakaan tulevaisuudesta tai menneisyydestä. Ei hätäistä äkkikihlautumista tai kahlepalloa jalkaan. Joku minussa kuitenkin sanoo, että olen saapunut perille. Ja tässä pysyn niin kauan kuin se tuntuu oikealta.

Möykkäkerho kokoontuu

Niin paljon kuin uskonkin rauhaan ja harmoniaan, tämä teksti syntyy puhtaasta alkukantaisesta raivosta, joka kehottelee vihjailematta ryntäämään pihalle huoneesta, huutamaan ja särkemään jotakin. Kello näyttää kolme, voisiko tämä sirkuksen, mielisairaalan ja tehdashallin sekoitus rauhoittua edes neljäksi tunniksi yöllä?

 
Helvetti repeää valloilleen puoliltaöin, kun joku painaa nappia käynnistäen esineen, joka kuulostaa moottorisahan, ikivanhan ruosteisen pesukoneen lingon ja valtavan monitoimikoneen sekoitukselta. Meteli vaimenee hetkeksi vain toistuakseen uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Jollakin kumman keinolla nukahdan muutamaksi tunniksi ja näen kammottavia unia mekkaloivista ravintolaseurueista sekä kurjan trubaduurin pateettisesta parveke-esiintymisestä.

Kolmen tunnin metelipainajaisen jälkeen herään, kun joku painaa sadannen kerran kuuluisan mölytoosansa nappia. Surinan, kirskunan ja hurinan sekoitus käynnistyy ja yltyy korviahuumaaviin lukemiin. Ja jotta meluaaltojen tauottua ei vahingossakaan olisi hiljaista, kuoroon on liittynyt muitakin ääniä…

Alakerran perhe elää äänekkäimmät hetkensä yöllä. Lapset eivät halua nukkua, vaan sen sijaan kirkuvat ja hätistelevät kissaa, joka mouruaa ja rääkyy. Kissan sympatiaksi myös naapureiden vihreät papukaijat alkavat rääkyä ja räksättää. Perheen isälle tämä tuottaa suurta hupia, joten hän nauraa hohottaa kumealla äänellä vatsansa pohjasta saakka. Alakerran toisessa huoneessa pariskunta käy perheriitaansa ja nainen läksyttää miestä terävällä nasaalisella kimityksellä.

Kadulla laulaa miesjoukko ja seinänaapurini huoneesta kuuluu sellainen pauke, että sen voisi kuvitella syntyvän siitä, kun Pekka Puupää hakkaa kalloaan sementtiin. Ja kun kaikki tuo meteli hiljenee (lue: ei koskaan), maailmaan tuntuu jäävän staattinen väsynyt humina. Kuin se olisi itsekin uupunut kaikista tuottamistaan äänistä. Ja sitten paikalle huristaa roska-auto, joka aloittaa kolistelemaan kaikki kadunlaidan miljoona roskalaatikkoa tyhjiksi.

surrrur

Minä makaan sängyssä tunkkaisissa lakanoissa ja tunnen, kuinka hermosäikeitä kiskotaan ulos kehostani ja niitä vingutetaan kuin viulun kieliä. Huomaan taas mutisevani luokattomuuksia suomeksi. (tämä reissu taitaa tehdä minusta lahjakkaan yksinpuhelijan.) Olen kai konservatiivinen erakkosielu, ääniallergikko tai suomalainen, koska ajattelen, että yö kuuluu pyhittää nukkumiselle ja hiljaisuudelle.

Haaveilen talvi-iltapäivän hämärästä hetkestä kesämökin terassilla. Koko maailma on silloin pehmeän lumitäkin alla ja kevyet hiutaleet matkaavat mykkinä maahan. Tuohon kuvaan ei mahdu pienintäkään ääntä, ainostaan suuri laaja hiljaisuus, joka on niin upottava kuin pumpulisäkki.

Tämä kulma maailmaa on kuitenkin jatkuvan metelin lähde. Aina on paikalla joku, joka huutaa, viheltää, lauleskelee, nauraa hohottaa tai paukuttaa joko käsillään tai mahdollisella apuvälineellä. Lisäksi ihmisten avuksi on keksitty lukuisia äänihermoja syleileviä moottorilla toimivia masiinoita. Kilinät, kolinat, surinat ja kaikenkirjavat mölyt, jokaiselle on sopivasti tilaa. Suuri äänimaisema jatkaa elämäänsä päivästä toiseen monipuolisena kuin sinfonia.

Äänien lisääntyessä hitaasti, niihin alkaa tottua ja ymmärtää pysähtyä vasta, kun meteli on hirveä, tai kun laskeutuu yllättävä äkillinen hiljaisuus. Joskus tuohon äänten takana lepäävään hiljaisuuteen saattaa poiketa muutamaksi sekuntien sadasosiksi. Kuin muistuttaakseen itseään, että siellähän se on.

Kello näyttää neljää ja lämpömittari näyttäisi yli kolmeakymmentä, jos sellainen olisi. Raivoni on jalostunut uupuneeksi turhautumiseksi. Olen kai luovuttanut ja antautunut sille faktalle, että tässä kaupungissa ei ole äänetön-toimintoa. (Juuri nyt naurukerhoon on liittynyt äänestä päätellen vanhempi, kuivakka ukko, jonka terävä käkätys johdattaa suoraan Kyöpelivuorelle.) Levottomuus korvista laskeutuu jalkoihin, jotka vihdoinkin alkavat huomautella, että tästä kaupungista ois kohta syytä alkaa lampsia eteenpäin…

Ja te jotka voitte, Depeche modea ja Eckhart Tollea lainatakseni:

Enjoy the silence!

Aamulla herään pää tokkuraisena, menen kylppäriin ja ilokseni huomaan, että joku on kaikessa hiljaisuudessa kakkinut suihkun lattialle. Voi elämä ja sen pienet ihmeet!

Sankarimatkailija oppii muutamia läksyjä kantapäänsä kautta. Intuitio, paras ystäväni, ilmeisesti kaipaisi seurakseen järkiajattelua. Teen kolme liigaluokan törppäystä, joista kuitenkin selviän kuin vanha lada kuoppaisemmalta mökkitieltä.

Parvekenäkymä iltasella

 
Törppäys numero yksi:

On synkkä ja myrskyinen yö. Helle on painostanut kaupunkia koko päivän kuin raskas takinretale hiihtäjän niskassa. Myrsky puhkeaa illalla, tuuli repii puita ja vettä tulee, en tiedä sataako Esterin vai kenen perseestä, mutta taivas kaataa niskaamme ämpäritolkulla vettä. Ilma ei kuitenkaan yhtään viilene, joten päätän nukkua reippaasti ovi auki. Välillä viileähkö tuulahdus tuntuu iholla ja helpottaa tuskissaan hikoilevaa ihmisparkaa.

Asun siis Lucia-mummon halpishostellissa, kolmannessa kerroksessa, jonne kiivetään ensin marmoriportaita ja sitten rautahäkkelitikkaita. Ilmeisesti muutakin kautta pääsee yläparvekkeelle, jossa huoneeni sijaitsee kahden muun vieressä. Ja ilmeisesti joku muukin on halunnut parvekkeen katoksen alle pitämään sadetta…

Herään neljän aikaan kummalliseen tunteeseen. Vain kaksi sekuntia heräämiseni jälkeen oviaukkoon ilmestyy valtava musta hahmo. Viikatemieheltä se ei näytä, pikemminkin ladonoven kokoiselta tummalta mieheltä, joka toljottaa suoraan sisälle pimeään huoneeseeni, ja sitten väistää. Ponkaisen salamana ylös sängystä, paukautan oven kiinni ja lukitsen sen. Pulssi viidessäsadassa yritän jatkaa unia, mutta kuulen, kuinka tuo yön ritari tekee unipaikkansa oveni pieleen tuolille, ja viettää loppuyön siinä.

Läksy numero yksi: Oven voit jättää rauhallisin mielin auki, jos vietät yösi Tuupovaarassa.

Törppäys numero kaksi:

Lähden tapaamaan sohvasurffarikavereita toiselle puolelle Buenos Airesia. Olen ollut lähellä paikkaa kerran, mutta en muista, millä asemalla pitää jäädä ja mille kadulle pitää suunnata. Ja koska olen intuitiivinen ja uskon hyviin sattumiin, lähden matkaan ilman karttaa tai yhteystietoja. Hyppään ensin bussiin, josta vaihdan vihreälle metrolinjalle. Se saattaa mahdollisesti olla oikea. Muistan osoitteen suurinpiirtein. Se on joko Uruguay tai Paraguay, ei mitään turhan suuria eroja. Ainoastaan se, että tässä 13 miljoonan asukkaan suurkaupungissa kadut ovat melkoisen matkan päässä toisistaan. Onneksi en tajua sitä.

Suunnistajan unelma

Päättelen, että asema saattaisi olla kuudes. Kysäisen vieressäni istuvalta nuorelta naiselta, joka jatkaa kysymystä vieressään istuvalle nuorelle miehelle. Toinen on sitä mieltä, että punainen linja palvelisi paremmin. He kehottavat minua palaamaan takaisin lähtöasemalle. Kiitän kohteliaasti, hyppään ulos metrosta ja tässä vaiheessa olen ainoastaan puoli tuntia myöhässä. Kiipeän ylös lipunmyyntiin ja pyydän korvat luimussa karttaa. Oikeaa osoitetta ei löydy millään. Seisoskelen lipputiskin kulmassa hölmistyneenä ja suomeksi kiroillen. Ilmeisesti lipunmyyjä, nuori argentiino, luulee sitä köyhäksi iskuyritykseksi ja alkaa virnuilla tiskin takaa. Lopulta hänen kollegansa kysyy, haluanko adoptoida tuon argentiinon. Ei kiitos.

Lopulta katu löytyy kartasta. Se on todennäköisesti Paraguay ja sinne johtaa tuo vihreä linja ja pysäkki on kuudes. Ennen perillepääsyä onnistun vielä eksymään kadun väärään päähän. Pimeitä katuja edestakaisin harhaillessani tunnen itseni suurdorkaksi. Löydän perille reilun tunnin myöhässä. Hätä ei onneksi ole hirmuinen, sillä muut eivät ole suomalaisia. He saapuvat kaksi tuntia myöhässä.

Läksy numero kaksi: Intuitiosuunnistaminen on ihan jees, jos olet Tuupovaarassa etsimässä apteekkia. Muussa tapauksessa, osta kartta.

Törppäys numero kolme:

Eilen aamulla lähden Puerto Maderoon, lähemmäksi joen rantaa, etsimään mukavaa aamukahvipaikkaa. Heti ensimmäisessä kulmassa on sellainen. Mutta eihän kukaan jää ekaan vastaantulevaan paikkaan, en ainakaan mie. Paras ystäväni intuitio vinkkaa, että pidemmällä, rantakatua seuratessani saattaisi olla toinen kahvila.

Lähden tallustelemaan armottomassa auringonpaisteessa kohti onnellista aamukahvikupillista. Vastaan tulee kuitenkin vain Parilla, parilla ja parilla. Koko helkkarin katu on täynnä kojuja, jotka myyvät mustaksi kärvennettyjä valtavia makkaroita. Kävelen urhoollisesti eteenpäin ja katsastelen samalla toisella puolella olevassa pöheikössä asustelevia lintuja. Näen haukan ja häntälinnun. Käveltyäni kilometritolkulla katu päättyy kuin seinään. Kahvilaa ei löydy ja minua heikottaa sen verran, että on pakko istahtaa alas.

Palaan nöyränä tyttönä takaisin kadun alkupäähän, jossa pienen kivan kahvikärryni eteen on ilmestynyt samanlainen jono kuin Prisman kassalle perjantai-iltana. Luovutan ja palaan korvat luimussa kotiin. Matkasta jää kuitenkin mukava muisto. Rantaviivallahan kärvennetään lihaa. Myös omani kärventyy sellaiseen tilaan, että herätän yleistä huvitusta palatessani Placalle näyttäen uupuneelta, paahtuneelta juopolta punaisine nenineni ja käsivarsineni. Ostan kahvini tuttuun tapaan pienestä kärrystä ystävälliseltä tädiltä ja juon sen placan portaiden reunalla.

San Telmo

Artesaanit vinkkaavat, että Leche de Magnesia saattaisi auttaa ja lopputuloksena on kuulema kaunis kultainen rusketus. Painelen siis apteekkiin, ja kerron että tarvitsen leche de magnesiaa, jota aion levittää palaneeseen pärstääni. Myyjä vilkaisee minua omituisesti ja johdattaa minut hyllylle, jossa on tuo kyseinen litku ja muutkin ulostuslääkkeet. En tiedä, mitä kaikkea tarkoittaa ”kultainen rusketus” tässä tapauksessa, mutta ostan valkoisen ulostamista edistävän litkun ja hankaan sen nahkaani. Iho rauhoittuu nopeasti ja seuraavaan aamuun mennessä punainen on muuttunut vähemmän kauhistuttavaksi.

Läksy numero kolme: Joskus se eka kahvila saattaa olla ihan hyvä valinta, varsinkin siellä Tuupovaarassa, jossa ei oo kuin yksi. Myöskään aurinkorasvan laittaminen ei ole huono idea.

Paikallinen supersankari

Kolmen mokan kolme päivää ovat sujuneet kaikin puolin mukavasti. Oma tonttuiluni on tuottanut minulle tuskan, häpeän ja säikähdyksien lisäksi riemun hetkiä. Harmi, ettei piilokamera seuraa tekosiani. Marx-veljekset saattavat jäädä kakkosiksi, jos jatkan samaan tahtiin. Ja taisihan joku joskus yläasteella huomauttaa, että näytän aivan samalta kuin Mr. Bean. Pienen itselleni pitämäni saarnan jälkeen päätän suhtautua itseeni kuitenkin kaikesta huolimatta lempeästi.

Intuitio siis olkoon edelleen paras ystäväni (kaveripiiriini kuitenkin mahtuvat mukaan myös aurinkorasva ja kartta), oli jalkojen alla se Tuupovuara tai Puenos Aeres.

Viikko on kulunut vauhdilla. Sellaisella, että on hankala pysyä perässä siinä, mikä päivä on. Nokkosihottuma ei kuitenkaan hellitä heti ensimmäisenä iltana. Päin vastoin. Se yltyy entistäkin pahemmaksi. Tiistai-iltana menen katsomaan tangoa La Catedral-nimiseen milongueraan. Kahdeksalta tangoa eivät kuitenkaan tanssi ammattilaiset, vaan aloittelijat. Niinpä päädyn itsekin tanssilattialle kokeilemaan, miltä argentiinalainen tango tuntuu.

Olen lähtenyt liikenteeseen mustassa mekossani huolimatta siitä, että koipeni näyttävät ruttotautisen jaloilta. Ja yllätys, kukaan teräväpäinen ei halua tanssikaverikseen naista, jolla on musta surma tai muu vaarallinen tauti. Päädyn tanssimaan likinäköisen sedän kanssa, ja sitten nuoren baskimiehen, joka ilmeisesti ei ole täysin havainnoinut tilaani. Tango tuntuu kiehtovalta. Jalat eivät ehkä ihan vielä oivalla tämän tanssin syvintä olemusta, mutta kivaa on.
Myös itse paikka on kiehtova. Korkea heinäladon ylisiä muistuttava sali on valaistu hämärästi, seinällä valtava tangolegenda Carlos Gardelin kuva ja muita paperille painettuja artistinaamoja. Katossa roikkuu valtava punainen muovipressusta ja köysistä rakennettu härdelli. Elämänlangalla vahvistettu suuri ihmissydän. Sellaisen tarvitsee jokainen, joka rakastaa liikkumista. Tanssilattian ympärillä on lauma värikkäitä tuoleja ja pöytiä. Tanssiharjoituksista uupuneet lepuuttavat jalkojaan ja nestetankkaavat kuka mitäkin. Illemmalla näemme kokeneempien tanssijoiden tangoa sekä vanhemman sedän upean tanssiesityksen. Koko suuri ihmisjoukko hiljentyy seuraamaan, kun setä pistää jalalla koreasti. Tanssi muistuttaa monella tavalla flamencoa, mutta tanssija naputtaa rytmejä jalkojensa lisäksi myös naruvyöllään.

Nappaan lennosta taksin, kun kello näyttää kaksi ja risat. Hyppään autoon, jota ajaa ilmiselvästi Elviksen ukki. Valkopäinen setä on rakentanut itselleen mahtavat pulisongit, ja cd soittaa tietenkin Elvistä. Are you lonesome tonight? Tuttu kappale. Istun takapenkillä nostalgiahymy naamalla ja ajattelen kaiholla Suomea, kun setä kertoo, että tässä taksissa soi Elvis 365 päivää vuodessa.

Keskiviikkona sataa. Aamu alkaa auringonpaahteisena, taivas on sininen ja kirkas, mutta kolmeen mennessä pölynharmaat pilvet ovat raahautuneet horisonttiin. Tunnin sisällä sataa kaatamalla. Juuri, kun ehtii kuvitella, ettei sade voi käydä rankemmaksi, se yltyy entisestään. Kadut juoksevat jokina ja ihmiset pakenevat sisätiloihin. Kiinalaisten elintarvikekaupan katto tippuu vesipisaroita, taivas salamoi ja me olemme vankeina aukiolla ravintolan aurinkovarjon alla. Kengät täyttyvät vedellä ja huppari kastuu läpimäräksi.

Lopulta kyllästyn, ryntään sisälle ravintolaan ja tilaan kahvin. Ilmeisesti habitukseni on hieman kärsinyt nokkosrokosta, kaatosateesta ja matkallaolosta yleensä (laukkunikin on hajonnut aamulla, ja rahat putoilevat miten sattuu), sillä tarjoilijat luovat minuun pitkän silmäyksen, ja mennessäni vessaan yksi tulee tarkistamaan, etten ole vetämässä huumeita. On hupaisaa tuntea itsensä hylkiöksi. Ja samalla surullista huomata, kuinka helposti me ihmiset tulemme arvioineeksi toisiamme ulkoisen olemuksen perusteella.

Torstaina jututan hostellissamme asuvia jalkapalloilijapoikia. He ovat Buenos airesissa katselmuksessa, joissa heitä valitaan pelaajiksi paikallisiin puoliammattilaisjoukkueisiin. Poikien haaveena on ammattijalkapalloilijan ura, kuuluisuus. Uusia Messiaita odotellaan, sillä kokeet ovat onnistuneet lupaavasti. Sade jatkuu torstai-iltana. Vierailen latinoveljen hostellissa, valmistamme risoton ja syömme, kun sade pieksää peltikattoa hurjalla voimalla. Ulkona koko kaupunki on veden vallassa.

Tänään istun aukiolla rakentamassa kaulakorua hostellissamme asuvalle baskiystävälle, Saralle. Jostain syystä aukiolla pyörii erityisen päihtyneitä ja sekavia tyyppejä. Harmaapartainen keppiin nojaava setä lauleskelee tuomiopäivän sävelmiä ja yskii tomua keuhkoistaan, toinen hyökkäilee nuorten ohikulkevien tyttöjen kimppuun, esittäytyy shamaaniksi ja ”näkee heidän tulevaisuutensa”.

Surullisimmaksi minut tekee Juan. Melkein kokonaan äänensä menettäneen miehen kaulassa on kaksi pitkää viiltoa, yksi kummallakin puolella. Huumeiden ja ryyppäämisen turmelema mies on juuri päässyt pois sairaalasta. Pako omasta kehosta tuonpuoleiseen ei ole onnistunut. Nyt hän hortoilee aukiolla, kerjää ihmisiltä olutta tai kokaiinia. Lopulta hän nuukahtaa muovituoliin pylvästä vasten. Artesaanit sanovat, ettei hän tule kestämään enää kauaa. Ohikulkijat valuvat loppumattomana virtana aukion laitoja, aurinko tekee taas yhden kaaren taivaalla ja alkaa pian olla ilta. Elämä tuntuu tuokiokuvalta, kuin se olisi tämä yksi päivä, valoissaan ja varjoissaan. Jaettu matkamme kahden tuntemattoman välissä.

Illalla muutan Lucia-mummon halpahostelliin SanTelmoon. Sitä ennen menen syömään uuden paikallisen ystävän ja hänen italialaisten kavereidensa kanssa. Myös täksi illaksi on luvattu myrskyä ja sadetta. Ja jos niin kerta sanotaan, niin sadetta on tulossa.

Lähetän sydänmitallisen rakkautta sinne pohjoiseen. Että muistaisitte, kuinka tärkeitä olette minulle.