Seinätiikeri

Möllöttäjä

Ponille tuli paha olo

Lauantai-iltana Empanada-illallisen jälkeen raapaisen kynnellä niskaa. Oho, itikka on puraissut. Ja toinen, ja kolmas. Seurueessa mukana oleva ruotsalainen lääkäri vilkaisee niskaani ja toteaa, etten halua tietää, miltä se näyttää. Myöhäisiän akne tai moskiittolauma on iskenyt nahkaani.

Sunnuntaina amulla täplät ovat levinneet jalkoihin, iltapäivällä käsivarsiin ja lopulta kasvoihin. Olen muuttumassa rupikonnaksi. Päivän mittaan kuulen mitä kiehtovampia arvauksia siitä, mikä minuun on iskenyt. Tässä muutama:

1) Hostellissa veikkaillaan, että olen joutunut sänkykirpun iltapalaksi. Sänkykirput voivat kuulema pudottautua jopa yläpetin patjasta alapuolella nukkuvan viattoman uhrin niskaan. Ja sitten ne iskevät mikroskooppisen pienet hampaansa kiinni nukkujan lihaan. Lopputuloksena on täplikäs aamuherätys.

2) San Telmon sunnuntaimarkkinoilla artesaaniystäväni arvioivat täpliä kulmat rutussa. Uusi selitys on vahvasti maustetusta kanasta aiheutunut allerginen reaktio. Koska kanoille syötetään kasvuhormoneja, on normaalia, että ihminen reagoi muuttumalla pilkukkaaksi lihan syötyään. Täplät kuulema katoavat muutamassa päivässä. Viisi litraa vettä naamaan päivässä, ei muuta.

3) Muutamat viidakkokävijät veikkailevat trooppista tautia. Amazonilta tulevat reissulaiset kantavat mukanaan melkoista bakteeriperhettä. Ja bakteerit siirtyvät lakanoihin. Ja edelleen seuraavaan nukkujaan. Viidakkoelämys on taattu ilman viidakkoon siirtymisen vaivaa 🙂

Oli tauti mikä tahansa, vietän päivän markkinoilla ihmisten ohivaellusta seuraten. Tällä kertaa nuorempia matkailijoita, empanada- ja sämpyläkauppiaita, koru- ja matkamuistomyyjiä, edestakaisin harhailevia koiria ja yksi itseään julkisesti kopeloiva vanha setä, jonka nuori mustasilmäinen artesaani ajaa vihaisesti karjuen tiehensä selkänsä takaa. Ja aurinko paahtaa entistäkin intensiivisemmin. Juon sen viisilitraisen vettä, enkä laita suuhuni mitään, mihin on voitu lisätä jotakin epämääräistä.

Tarinoidessaan korukauppiaiden kanssa huomaa olevansa tosiaan aikamoisessa lintukodossa kasvanut. Kaduilla varttuneilla nuorilla on melkoisia elämänkäänteitä taustallaan. Toimeen on tultava kovin vähällä, mutta se vähä, mitä on, jaetaan kyselemättä muiden kanssa. Gibraltarilta saapunut pohjoisafrikkalainen kaveri tunkee keskustelun lomassa muovihaarukalla riisiä ja papuja suuhuni. Täytyy lihoa sisko, että jaksaa elää.

Ilta pimentyy yöksi ja aukiolla paukutetaan rumpuja. Hädintuskin puolipukeiset ihmiset tanssivat niin, että tuntuu. Hiki kiiltää ihoilla, parit painutuvat toisiaan vasten. Taivas salamoi ja alkaa kaatosade. Pidän sadetta valtavan puun suojassa ja rumpujen rytmi tuntuu syvällä sisuskaluissa asti. Tanssi jatkuu aamuun saakka. Bienvenida a Sudamerica, todellakin! Vieressäni pyörivä perulainen heppu on sitö mieltä, että juhlan henkeen kuuluu käpälöidä hikisillä käsillä kaikkia vaaleita henkilöitä lähietäisyydellä. Totean ystävällisesti, että meillä Suomessa on hieman erilainen kulttuuri, näpit irti. Uusi ystäväni jatkaa kulttuurivaihtoa toteamalla, että olen huora. Yksi + kaksi = kolme, nerkokasta päättelyä.

Yö ja rummut

En enää jaksa palata kaatosateessa toiselle puolelle kaupunkia, joten majoitun läheiseen halpaan hostelliin. Pienet ennakkoluulot osoittautuvat todeksi, kun huomaan, etten olekaan majoittunut ihan tavalliseen paikkaan. Onneksi huoneeseen ei automaattisesti sisälly maksullista vieruskaveria. Punatäpläisenä nukahdan punaisen lyhdyn alle.

Aamulla pilkut ovat harventuneet ja vaalentuneet huomattavasti. Palaan takaisin omaan hostelliini. Aloitan Kyllikki Villan matkakertomuksen Buenos Airesista. On hyvä viettää hetki vanhan matkustavan rouvan ajatuksia lukien. Ehkä minustakin tulee ajan mittaan sellainen. Soitan myöhemmin Suomeen ja saan neljännen arvion jo helpottavasta rupikonnataudistani. Äidit tietävät kaiken. Se on nokkosrokko, joka on iltaan mennessä tiessään. Rupikonna on muuttunut takaisin minuksi.

Hostellissa on mahdotonta kirjoittaa. Täytyisi lukkiutua vessaan koneensa kanssa. Jokapuolella on joku juttukaveri jostakin päin maailmaa, ja tietenkin on hauska jakaa ajatuksia. Se tarkoittaa jatkuvaa loikkimista kielestä ja ajatuksesta toiseen. Tunnen kuinka suomenkieliset kirjoittajasoluni vetävät herneitä nenäänsä ja pakkaavat laukkujaan poistuakseen aivoistani. Nyt juuri saapui italialainen lippahattusetä, joka kertoo vaellusmatkastaan Etelä-Argentiinassa. Ja minä kuuntelen, kuinkas muutenkaan.

Saavuttuani kaupunkiin maanantaina istun hostellin oleskeluhuoneessa suuren pöydän ääressä ja kääntelen kaupungin karttaa edestakaisin. Se näyttää mahdottomalta ymmärtää. Avaruudellinen hahmotuskykyni, tai pikemmin sen puute johtaa minut epätoivoon. Lopulta kyllästyn, painun pihalle, kuljen valtavan 14 kaistaisen Avenida de Mayon laitaa, syön kuivakan tonnikalasalaatin kadun varrella metelissä ja pölyssä sekä tuijotan ohikulkevia autoja näkemättä varsinaisesti mitään. Turtuneeseen mieleeni putkahtaa yksi ajatus: Mitä helkkaria oikein teen täällä. Illalla otan hämärää vastaan yläterassilla. Lepakot lentelevät vasten mustaa yötaivasta ja alkaa salamoida. Tulee valtava ukkonen ja kaatosade, joka pesee parveketta vielä minun siirtyessä höyhensaarille.

Hyvin levätyn yön jälkeen maailma tuntuu erilaiselta kuin kuiva tonnikalasalaatti pakokaasulla höystettynä. Pakkaan matkaan aurinkolasit ja vesipullon ja annan jalkojen kuljettaa. Kartta alkaa hahmottua aivolohkoissa kortteli korttelilta. Buenos aires on tollon suunnistajan unelma. Keskustan korttelit ovat kooltaan 100 m kertaa 100 m. Samansuuntaisten katujen numerot kulkevat yhdenmukaisesti. Ruutukaava, ihan kuin Joensuussakin.
Kävelen keskustaa ristiin rastiin, alas satamaan ja sitten San Telmon kaupunginosaan, joka muistuttaa paljon Barcelonan Graciaa; matalia taloja, böheemejä ohikulkijoita, pieni kauppahalli, jossa myydään antiikkiesineitä, vihanneksia, hedelmiä ja esiliinoja sekä suurten puiden kehystämä vehreä aukio, jossa ihmiset aurinkovarjojen alla juovat kahvejaan ja tietenkin kauniit auringonpaahtamat latinotanssijat tangoavat saksalaisille mummoille. Tanssijoiden kasvoilla vakavat keskittyneet ilmeet ja parin yhteenkietoutuvissa jaloissa sama intohimo, joka oli varmasti läsnä jo silloin, kun tango syntyi paikallisten bordellien yössä joskus hämärässä menneisyydessä. (Omat jalkani muuttuvat nopeasti paksuiksi elehvantikoiviksi lampaankarvakenkien vaihduttua kesätossuihin, jotka tietenkin aina hiertävät ennen kuin jalat ymmärtävät, että on kesä.)

Muumimörön serkku

Aukion laidalla tapaan joukon artesaaneja, jotka ovat myymässä koruja. He ottavat minut sydämellisesti vastaan, istahdan hetkeksi heidän seuraansa ja siihen puun varjoon jään loppupäiväksi maailmaa parantamaan. Tutustun kolumbialaiseen, jolla on miltei samanlainen tukka kuin itselläni ja kirkkaat siniset silmät.

Tarina on valmis. Kadotetut kaksoset kohtaavat jälleen. Latinoveljeni tarina on kiehtova. Hänen tummaihoinen, kaunis mummonsa on tavannut Kolumbiassa valkotukkaisen israelilaisen miehen, joka on saapunut satamaan laivalla. He ovat rakastaneet toisiaan yhden yön, laiva on palannut takaisin valtameren toiselle puolelle mies mukanaan, ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy valkotukkainen poika. Tämä kasvaa aikuiseksi, kohtaa oman sydämensä valitun ja saa hänen kanssaan kirkassilmäisen pojan. Maailma kutsuu poikaa, ja tie kulkee mutkien kautta alas Argentiinaan, Buenos airesiin, erään aukion laidalle.

Eilen seuraan hänen mukanaan La Bocan värikkääseen kaupunginosaan, jonne pystytämme pienen repussa kulkevan korukaupan. Aurinko paahtaa selkää melkoisella volyymilla, katukoirat makaavat puolikuolleina varjopaikoilla aukiolla ja taivasta kohti kättään ojentaa marmorinen patsasmies, jonka takaraivosta rähjäinen pulu löytää vessansa. Minä opettelen taivuttelemaan pihdeillä hopeista lankaa, mutta viritelmistäni ei synny erityisen suurta taidetta. Päivä kuluu mukavasti kojulla ohikulkijoita vakoillessa. Brasilialaisia, jenkkejä, muutama eurooppalainen. Viereisen kojun taidemaalarisetä kertoo, että talouskriisin myötä taide myy kehnosti ja esimerkiksi eurooppalaiset asiakkaat ovat miltei kokonaan kaikonneet. Mutta maalata täytyy, koska sydän käskee. Ja lompakko.

La Boca on kyllä kehujen mukaisesti kaunis. Seinät hehkuvat kirkkaita keltaisia, sinisiä, vaaleanpunaisia ja ikkunoiden pielet punaisia, keltaisia ja violettejä. Kaupunginosa on väriläntti, joka avautuu harmaasta satamasta. Muurahaiseksi pukeutunut parrakas setä kertoo, mikä on tarina tämän kirjavuuden taustalla. La Bocaan muuttaneet vähävaraiset kävivät satamassa pyytämässä talomaalinsa laivojen jämämaaleista. Joskus tarjolla oli keltaista, toisinaan sinistä tai turkoosia. Seinä maalattiin sillä värillä, jota kulloinkin oli tarjolla. Ja lopputulos on ihastuttava.

Nykyään La Bocan muutama värikäs katu taitaa olla pääasiassa matkailijoiden tallaama. Ja värithän ruokkivat sielua. Juon päiväkahvini auringossa Gotan projectin soidessa taustalla. Muistan kuunnelleeni viimeksi samaa kappaletta ajaessani autoa Pohjois-Karjalassa melkoisessa lumipyryssä. Maisemat vaihtuvat, sieluntila vaihtuu, nahkat ja luut uudistuvat, mutta elämä jatkuu samanlaisena virtana. Aurinko laskee, katu hämärtyy ja ihmiset palaavat tukikohtiinsa. Jos joku onneton jää pimeään La Bocaan harhailemaan, hän todennäköisesti palaa kotiinsa keveämmän lompakon kanssa.

Hautausmaan kivinainen ja joulutähti

Buenos Aires ahmaisee sisäänsä hetkessä ja saa rakastumaan itseensä. Monenkirjava elämä kaduilla; lapset, koirat, mummot ja vaarit kävelykeppeineen, nuoretparit istumassa katukiveyksillä illan hämärtyessä, musiikki, värit, ohikaahaavat linja-autot ja matkat niiden sisällä tuulen viheltäessä korvaan avoimesta ikkunasta. Pienet paikalliset kuppilat, joista saa kahdella eurolla sellaisen kimpaleen lihaa, että heikommat menehtyvät. Vanhat esteettisesti rapistuneet hautausmaat, jossa rahakkaimmat ovat pystyttäneet arkuilleen pieniä cripta-mökkejä. Tänne on tultu monesta eri paikasta. Etelästä, pohjoisesta, idästä ja lännestä. Tarinat kietoutuvat yhteen ja syntyy elävä kaupunki, salliva ja sopivasti rosoinen. Kannan oman tarinani tänne ja tänne se kietoutuu.

Ajantaju katoaa nopeasti. En enää tarkalleen muista, mikä päivä on tai paljonko kello on täällä. Pian menen tapaamaan chileläistä mummoystävääni, joka pelasti minut kahden peson kolikolla bussimatkalla. Ja hänkin tiesi sen suurimman salaisuuden elämästä: HAY QUE VIVIR!

Rio de Plata

Lontoo, Heathrown lentokenttä. Matka on alkanut. British Airways lennättää minut Lontooseen, jossa kulutan seuraavat tunnit odotellen jatkolentoa. Suomessa laskeskellaan numerolappusia ja odotellaan, minkänäköisiä naamoja katsellaan seuraavat viikot. Tai itseasiassa tarkemmin laskeskeltuna tuloshan taitaa olla siellä jo selvillä. Vaalikahvit on juotu jo päivällä Kumpulassa.
Lentokenttä on suuri kuhiseva mehiläispesä, johon tullaan lähtemistä varten. Ihmiset viettävät kentällä epämääräisiä tunteja laahustaen tax free -puodeissa, siristäen matkasta väsyneitä silmiään loisteputkilla kirkastettujen vessojen peileistä, suihkien nahkaansa satunnaisen määrän erilaisia imeliä hajuvesiä ja istuskellen auloissa katsellen ohikulkijoiden hidasta vaellusta tai kiirettä.

Minä istun valtavassa aulassa punaisella penkillä. Tämä mehiläispesä taitaa olla yksi Euroopan suurimmista. Olen laskeutunut kolmosterminaaliin ja siitä vaihtanut bussilla vitoseen käveltyäni ensin lasiputkimarssia miljoonan muun matkalaisen kanssa. Aikaa on kulunut muutamia tunteja ja olen ehtinyt vaeltaa terminaalin ympäri ja nuuskia sen verran hajuvesiä, että heikottaa ja silmissä vilisee My Litlle Ponien ravikilpailut. Haisen itämaiselle yölle, vaniljaunelmille, orkideanoksalle ja sensuellille silmät puoliummessa huokailevalle naiselle, todennäköisesti siis aika hirveälle. Joku voisi sanoa, että kettuja on tapettu ennenkin moisilla myrkyillä. Hajuvesi ja lentokentät kuitenkin mielessäni kuuluvat yhteen, suo siis anteeksi vieruskaverini jatkolennolla.

Nyt keskityn hetkeksi vakoilemaan ohikulkijoita. Vanha kumarainen setä kiiruhtaa huivi kaulassaan vessaan. Nuoripari kirkkaanvärisissä vaatteissa istuu viereisellä penkillä. Naisen tummaksi rajattu katse on juuttunut tyhjyyteen kuin kalalla Hakaniemen hallin jääpedillä. Punapilkkumekkoinen pikkutyttö roikkuu äitinsä kädessä, ja mies työntää mummoa pyörätuolissa. Joku suomalaisen näköinen nuorehko nainen naputtelee sinisellä läppärillään, todennäköisesti jotain blogitekstiä. Kaikki me odotamme. Ja kalju siivooja luuttuaa kenkiemme tekemät tahrat lattiasta, kun me olemme menneet.

Jättikokoisten ikkunoiden takana pimeydessä koneet nousevat taivaalle ja katoavat vilkkuvina valopilkkuina taivaalle ihmiset vatsassaan. Lentokentillä muu maailma lakkaa olemasta olemassa. Tulen vangituksi odotukseen, jossa paikalleen jumahtaminen on pakko hyväksyä. Kuitenkin tunnen jo olevani liikkeellä. Matkajännitys on hälventynyt ja tilalla on kipunoiva odotus. Kristallipalloon tuntuu nyt turhalta tuijottaa. Se ei kerro muuta kuin sen, että huomisaamuna herään Buenos Airesissa. Ja odotus palkitaan. Juuri nyt lähtöruutuun napsahtaa käsky: Go to gate. Portti 33, aivan sama kuin Helsingissäkin. Hyvää ja turvallista lentoa!

—-
Koneessa. Herään keskellä yötä. Turbulenssi ravistelee meitä kuin ötökkäkokoelmaa lasipurkissa. Lentoemot vaeltavat kiireisinä käytäviä edestakaisin ja tuikkivat taskulampuilla: ”Seatbelts, seatbelts.” Lennämme yli Atlantin aamua pakoon. Kurkistan ulos ikkunasta yöhön, jossa tähdet tuikkivat kirkkaina neulanreikinä taivaan mustassa kannessa. Pimeydessä allamme avautuu suuri suuri meren aava. Ehkä jossain pinnan alla valas kääntää kylkeään juuri tällä samaisella hetkellä. Kone on yhtä hämärä kuin vedenalainen maailma. Ihmiset, ovat kaivautuneet penkkeihin kuin kotilot etsien mahdollisimman mukavaa asentoa nukahtaa. Joku nukkuu suu auki nenä kohti kattoa. Toinen on nuukahtanut vieruskaverinsa olkapäälle. Muutaman tunnin kuluttua Suomessa on jo aamu. Ihmiset sytyttävät valot keittiöön, laittavat puuron kiehumaan ja valmistautuvat elämään uuden päivän.
Hitaasti pieni lentokone inforuudun kartalla siirtyy Etelä-Amerikan mantereen rajan ylitse, lentää yli hiilloksina hehkuvien pikkukaupunkien ja sademetsän syvyyksien. Taivaanrantaan alkaa haljeta pastellivärinen viiva, kuin pyyhkäisy vesivärillä. Vaaleanpunaista ja sinistä. Ja lopulta itse aurinko, joka häikäisee silmät, herättää allamme levittäytyvän loputtoman Buenos Airesin kuin kimmeltävän pienoismallin, jossa samanlaiset ötökät kuin Suomessakin heräävät keittämään aamukahvinsa ja ottamaan vastaan uuden viikon. Joen ylle on kokoontunut joukko ihmeellisiä pumpulipilvipalloja, jotka hälvenevät päivän kirkastuessa.
Kone laskeutuu Buenos Airesiin kahdeksalta aamulla. Lasken jalkapohjat maankamaralle melkein neljäntoista tunnin ilmailun jälkeen ja suunnistan kohti paikallisbussia, vielä kaksi tuntia kolistellen lentokentältä keskustaan. Olen hikinen, huojuva mytty, joka kantaa selässään mustaa koppakuoriaismaista koppaa. Tämä on se tuttu tyyppi, joksi muutun aina matkalla. Pahanhajuinen, sotkuinen, mutta onnellinen. Hostellin avonaisten parvekkeenovien ääressä istun alas ja huokaisen syvään.

Olen perillä.

Hämärän porvoolaisen kahvilan yläkerrassa. Kynttilät valaisevat meidän pimeässä kököttävien iltahetkeä, ja tietokoneen ruutu on liian kirkas. Tunnen itseni puolisokeaksi myyräksi, joka erehtyy tirkistämään käytävänsä pimeydestä suoraan aurinkoon. Alapuolella kiemurtelee joki, joka on jään alla talviunillaan. Laiturin pelastusrenkaan päälle on satanut paksu kerros pumpulilunta. Kesään on juuri nyt aika pitkä aika. Vetelen maidolla laimennettua rooibosta ja tietokoneen virtajohto kytkee minut pöytään, jossa äijäystävykset pelaavat rahansa nettipokerissa. Minäkin harjoittelen rahojen menetystä ja ryöstetyksi tulemista; kassi lojuu tyhjässä pöydässä jossakin selkäni takana.

Muutamina öinä kuluneella viikolla olen herännyt kesken parhaiden unien. Lämpimien pehmeiden vällyjen välissä, kuin karhu talvipesänsä uumenissa, kysyn itseltäni: Miksi pitää aina lähteä? Miksei vaan voisi pysyä aloillaan, jäädä makaamaan peittojen sekaan ja jatkaa suloisia talviunia? Mikä on se hulluus, joka käskee karhun ulos pesästä arvaamattomaan maailmaan? Kysymyksiä seuraa kasvoton kauhuntunne: Mitä, jos jotakin tapahtuu? minulla ei ole hajuakaan, mitä tuleman pitää. En edes tunne koko mantereelta yhtään ketään. Mieleeni hiipivät lukuisat varoitukset Etelä-Amerikan vaarallisuudesta, pimeistä kujista, jossa joku hiippari täräyttää nenän poskelle ja vie rahat mennessään. Taisipa joku ennustaa, että palaisin Suomeen mukavasti sinkkiarkussa makoillen. Koko maailmankartta alkaa äkkiä näyttää suurelta miinaharavalta, jossa pienikin harha-askel räjäyttää sankarimatkailijan atomeina saastepilveksi ilmakehään.

Ja eikö pelota? Minuako, joka olen pelännyt kaikkea lentävistä huonekaluista puissa asuviin lapsia popsiviin pitkäkyntisiin noita-akkoihin? Kyllä. Kyllä pelottaa. Se, mitä ei tunne, pelottaa eniten. Yön pimeyden hetkinä mielikuvitus valmistaa minut kaikkeen kuolemisen ja banaaninkuoriin liukastumisen välillä. Kauhugalleriassa on valinnanvaraa. Myrkkykäärme ahmaisee minut vatsaansa, salama iskee lentokoneeseen ja putoamme Atlanttiin kasvamaan merileviä tai jään puolialastomien salsaajien tallomaksi Rion karnevaaleissa. Tietenkin saatan myös kompastua hautausmaalla, pudota tajuttomana avoimeen kuoppaan ja tulla haudatuksi elävältä kokonaan vääränä henkilönä. Rest in peace vaan ja sama savoksi. Korvissa alkaa hiljalleen kuulua, kuinka latino-Pekka rusauttelee rystysiään valmiina pamauttamaan suomalaiselta lintukodon kasvatilta näytön pimeäksi. Mitä vaan voi tapahtua.

Palaan ajassa taaksepäin, ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Neuvostoliittoon, Jaltalle. Kone laskeutuu lentokentälle keskellä yötä. Bussimatkalla äidin huiviin kietoutuneena olen katsellut tuntemattomaan yöhön. Sinivihreät vuoret makaavat jättiläisinä hämärässä, kuin koko suuri niemimaa olisi peitelty tummilla samettitäkeillä. Valot ovat kulkeneet vuoria ylös alas kuin tuikkivat mittarimadot. Ja auringon noustessa Mustan meren aallot ovat paiskautuneet hallitsemattomina vyöryinä rantakivikkoon ja heittäneet vesipisaroita vaahtosammuttimen kokoisen matkalaisen kasvoille. Kaikki on suurta ja tuntematonta, kaikessa tapahtuvassa on läsnä valtava pelon ja rakkauden sekainen ihmetys, joka saa sydänrummun takomaan hurjana rinnan alla ja silmät astetta avoimemmiksi. Tuommoinen pelko saa pelkääjän hurmaantumaan. Hetken ajan elämän ja kuoleman mahdollisuudet tuntuvat yhtä suurilta ja läsnäolevilta, ja lumoutunut ihminen tasapainottelee siinä välissä.

Kauhujen öiden jälkeen aamut ovat valjenneet, mielikuvituksen koettelema karhu on kuoriutunut vällyistään uuteen päivään ja nostanut nenää kohti kirkasta auringonpaistetta. Hirvitykset hälvenevät ja yöllisistä visioista syntyy tragikomediaa. Pelko muuttuu odotukseksi ja elämän mahdollisuus näyttää suuremmalta kuin matka sinkkiarkussa. Jo toisen kerran tänään soi Gotan project, mieli käy onnellisesti levottomaksi ja laskee neljään. Sydän rinnassa tekee kiepin ja juuri nyt tunnen sen kovin vahvasti:

Mitä vaan voi tapahtua!

Täältä tullaan Latino-Pekka ja hurmaavan pelottava tuntematon maailma.

Pakkasaurinko

Kello näyttää  yksitoista minuuttia yli kolme. Istun sinisessä nojatuolissa ja tätä menoa on pian aamu. Ulkona on tupruttanut lunta sen verran, että maisema alkaa muistuttaa postikorttia. Suomi esittelee ihanimmat puolensa kuin muistuttaakseen, että kannattaa joskus tulla takaisin.

Yläkerran lainahuone on pian tyhjennetty ja rinkka täytetty, taas. Myös pää on tyhjä ja samalla odottavainen. Viikon ja kahden päivän kuluttua  se tapahtuu. Nimittäin lähtö kohti tämän kevään seikkailua, Etelä-Amerikkaa. Luvassa kummallisia värikkäitä lintulajeja, loputtomia kupillisia kahvia katukahviloissa, tuntikausia tuntemattomien tummaveristen ohikulkijoiden vakoilua, selkärankaa sekä sielua hiveleviä tangotaivutuksia, tomua varpaiden välissä, auringonpuremia naamassa ja sen verran kaikkea uutta, että ei voi nukahtaa seisaalleen. Buenos Aires ja Rio kaikkine ihmeineen. Ja ties mitä muuta.

Olen hidas tajuamaan lähtöjä. Vaikka tavarat ovat kasassa, nenä näyttää jo menosuuntaan, matkalippu on kourassa ja kaikki on ilmiselvää, tuntuu matkallelähtö yhtä epätodelliselta kuin Liisan seikkailut ihmemaassa. Kokemuksen viisastamana aavistelen, että aivot pääsevät tilanteen tasalle vasta lentokoneessa.

Matka alkaa huomenna. Viikon hidas siirtyminen kohti eteläistä Suomea olkoon osa tätä lähtölaskentaa.