Barcelona, Katalonian kuningatar

Mies ulvoo rappukäytävässä surkeana kuin laumastaan hätistetty susi. Avaa ovi, porrfavor, lupaan olla kunnolla. Tulistunut emäntä on saanut tarpeekseen, taas yhden kerran, ja heittänyt tumman prinssinsä pihalle. Hijo puta! Vihaan sinua, ala vetää tai soitan poliisit. Ovi ei aukene ja sulhanen jatkaa surkeana itkuvirttään.
On lauantaiyö kello 2.30, Barcelonassa, Ravalin kaupunginosassa, joka on kuuluisa siloittelemattomasta elämästään. (Muistan erään ystäväni ympäröineen tämän alueen matkaoppaansa kartasta: Ei tänne!) Paikallista parisuhdedraamaa on jatkunut jo useamman tunnin ajan. Välillä huutaa nainen, välillä mies, välillä lapset ja sitten koira. Makaan majapaikassani sohvalla ja nukkumatti on laukannut sinisellä ponillaan jonnekin hiljaisempiin maisemiin. Vaikka perheriita ei olekaan mikään mukavin asia maailmassa, on sen traagisuudessa jotakin elämänmakuista estetiikkaa. Karjukaa siis rauhassa, eteläiset ystävät, ihmissuhteet tulevat ja tuovat mukanaan valot ja varjot.

Aamu koittaa, ruumiit on lakaistu kaduilta, ja ne ovat siirtyneet kävellen koteihinsa nukkumaan. Yöelämän levottomuus on kääntynyt sunnuntaiaamun rauhaksi. Raval näyttätyy värikkäänä ja monikulttuurisena alueena, jossa ei ole mitään niin karmivaa, että pitäisi kääntyä takaisin. Ihmiset kaduilla taluttavat koiria, lastenrattaita ja isoäitejä, kuka mitäkin, istahtavat kahville kulmabaariin, tupakoivat puistoissa sydänkäpyjensä kainalossa ja unohtavat uuden viikon pian alkavan. Aurinko valaisee ohijuoksevan koiran häntäkarvat ja minä kipitän tuttuun tuuliseen aamukahvipaikkaan Barcelonetan rantaan. Vanha ystäväni välimeri kimmeltelee etelän lämpimänkirkkaassa valossa. Jos jossakin paikkassa voisi pysäyttää ajan, niin juuri tässä maitokahvini ääressä sen haluaisin tehdä.

Barcelona juhlii koko viikon suojelupyhimystään Merceä. Kaupunki täyttyy muusikista, teatterista, sirkustaiteilijoista ja erilaisista perinteikkäistä riennoista akrobatiasta tulijuoksuun. Kongressin aukiolle nousee torneja, joissa ihmiset kiipeävät toistensa hartioille jopa viiteen kerrokseen. Puistossa esiintyy pahankurinen pelle, joka panee halvalla huviksi espanjan katastrofaalisen taloustilanteen, ohikulkevan naisen suuren rintavarustuksen sekä yleisössä seisovan sedän kaljun päälaen. Kiinalainen nuorimies saa takaraivoonsa pehmennetyn karateiskun, eikä pelle itsekään säästy omalta ironialtaan hihhuloidessaan ilman paitaa olemattomia lihaksiaan pullistellen. Viereisellä aukiolla annetaan halukkaille tanssitunteja salsasta chachachaahan. Pyllyt pyörivät ja kaikkia hymyilyttää.

Sunnuntai-ilta huipentuu tulijuoksuun ”Correfoc” Via Laietanalla. Kun me suomalaiset käytämme suojalaseja tähtisadetikkuja pitäessämme, ovat eteläiset ystävämme hieman riskinhakuisempia, tai pitäisikö sanoa huolettomampia. Tulikulkueen katsojat vetelevät kyllä huiveja hiustensa, silmiensä ja suidensa peitoksi, mutta tarkoitus on suunnata suoraan tulien alle. Odottava ihmislauma huiveineen näyttää joukolta maantierosvoja, jotka ovat kokoontuneet tienlaitaan odottamaan maaherraa ja hänen kullalla koristeltua poniaan.

 

”Helvetinportit” levahtavat selälleen ja tulitus voi alkaa.  ja valtavat tähtisadetikut pyörivät ilmassa ja heittelevät kipinöitä kaikkialle ympärilleen. Ilotulitusraketteja sinkoilee ilmoille ja osa päätyy kadunlaidan talojen seinille. Raketit paukkuvat kilpaa rumpujen jylinän kanssa ja ihmiset väistelevät kipinäsadetta innosta kiljahdellen. Kadulla kulkee tulenpyörittäjien lisäksi lohikäärmerakennelmia, monenkokoisia hirviöitä ja kaikenikäisiä rumpaleita. Kulkue jättää peräänsä paksun tulikivenkatkuisen savupilven, jota katsoessa luulisi suuremmankin sotajoukon vyöryneen ohitse. Tuijotan tuota kipinänäytelmää vaikuttuneena ja mykistyneenä. Silloin kun tämä kaupunki juhlii, se kuuluu ja näkyy marsissa saakka.

Valtion tiukasta rahatilanteesta huolimatta ilotulitteista ei ole säästelty. Juhlat juhlitaan, valtava määrä raketteja ammutaan taivaan tuuliin ja hauskaa tuntuu tämän hetken ajan olevan lähes kaikilla. Talouskriisi ei kuitenkaan jää unholaan, vaan tulee viikon aikana mainituiksi useamman kerran. Yksi jos toinenkin esiintyvä taiteilija heittää synkänsävyisiä vitsejä ihmisten lompakoiden paksuudesta, leivänpäällisistä ja valtion kassan vajeesta.
Kotimatkalla pysähdyn minikokoisessa kynttilöin valaistussa sivukujan baarissa ja tilaan cavan. Yö pimenee välimeren kainalossa, laivojen valoja tuikkii merellä, ja vuorten pienet valaistut ikkunat vastaavat.

Ensimmäisen matkaviikon olen viettänyt pohjoisessa Kataloniassa vanhan ystäväni J:n luona. Hän on yllättäen hankkinut moottoripyörän ja muuttanut Barcelonasta pikkuiseen kylään, lähelle Gironan kaupunkia. Asunnossa on suuri kattoterassi, jonka aurinko kuumentaa lämpölevyksi. Aiemmin kesällä tässä olisi voinut grillata munakkaan. Ikävä lisä tähän ihanuuteen on naapurin sikala, joka muistuttelee olemassaolostaan, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta päin. Possujen parfyymi kantautuu auringonpalvojan nenään ja on paikoin niin voimakas, että tuntuu tarpeelliselta yökkäistä kaiteen yli alakerran rouvan puutarhaan. Viikon aikana ehdimme piipahtaa saksalaisen perheen tupaantulijaisjuhlissa, jossa argentiinalainen asado-mestari paistaa todennäköisesti kokonaisen lehmälauman punaviinin ilostuttamille kyläläisille. Koirat pöytien alla kulkevat kuono maassa toivoen, että jotakin olisi pudonnut, ja aina onkin.

Girona värikkäine taloineen ja vuoristomaisemineen on näkemisen arvoinen paikka junamatkan päässä Barcelonasta. Usein huomattavasti Barcelonaa rauhallisempi kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea. Gironan vanha goottilainen keskusta johdattaa kuljeskelijan suoraan vuosisatojen taakse. Juutalaiskortteleiden minikujia kävellessä, kiviportaita kiivetessä ja katedraalin aukiolta vuorille tähytessä tuntee olevansa elokuvassa. Ja niin, täällähän tosiaan kuvattiinkin ainakin yhtä leffaa, joka teki vaikutuksen. Muistatteko Parfyymin ihanat yölliset kujajuoksu ja aukion suurorgiakohtaukset? Täällähän nekin kuvattiin. Katedraalin viereen on istahtanut nuori mies, joka naputtelee sormillaan wokkipannua muistuttavaa soitinta (mikä tämän nimi sitten olikaan?) Tädin ikkunalla kasvaa punainen pelargonia ja kahvin tuoksu laskeutuu naapurin asunnosta alas kadulle.

Toiseksi viikoksi majoitun J:n ystävien kotiin Ravaliin. Pariskunta edustaa sarjaa: rakkautta ensi silmäyksellä. Yksitoista vuotta sitten pienessä Graciassa sijaitsevassa indie-elokuvateatterissa paikallinen työntekijä ihastuu katsomossa istuvaan pohjoisen Euroopan kaunottareen. Valkokankaalla pyörii Dancer in the dark. Tämä valoisa pariskunta majoittaa minut koko viikoksi ja jakaa kanssani ajatuksia ja monta unohtumatonta iltapalahetkeä, joiden aikana nautitaan muun muassa kaikenlaisia valkosipulilla kynsittyjä merimölliäisiä.

Lauantaina piipahdan Sant Cugatin pikkukylässä Barcelonan yläpuolella vuoristossa. Pidän taidetyöpajan paikallisille puolisuomalaisille muksuille. Kaikki suomenkieliset sanat eivät muistu nuorille taiteilijoille heti mieleen, mutta pienen muistuttelun jälkeen yhteinen ymmärrys löytyy ja uusiakin sanoja keksitään. Kynät piirtävät taikametsän, jossa on eläimiä hömelöistä pöllöistä voltteja tekeviin kissoihin. Eläimet piileskelevät puna-sini-keltapilkullisten puiden katveessa. On mahtavaa astua mini-Suomeen keskellä Kataloniaa. Ja on mahtavaa, että muksut tutustuvat myös siihen osaan juuriaan, joka ei ole samalla tavalla läsnä jokapäiväisessä arkielämässä. ”Kuka on käyny Suomessa?” kysyy viisivuotias pellavapää. Kaikkien kädet nousevat.

Työpajan jälkeen minä pysähdyn hetkeksi luostarin viereiselle suurelle aukiolle. Terassit täyttävät viikonloppuvaihteelle siirtyneet perheet. Vanhemmat lipittävät iltaoluitaan ja lapset kiikkuvat päät alaspäin aukion valtavassa puussa. Ilta-aurinko värjää maailman lämpimän keltaiseksi, luostarin kello lyö seitsemän ja pian on aika laskeutua keskustaan katsomaan, millaisia konsertteja tänä iltana on tarjolla. Ravalin kaduilla papparaisorkesteri valmistautuu vetäisemään sydäntälämmittävän Guantanameran.

Barcelonasta lähteminen vihlaisee. On tuntunut aina jollakin tavalla väärältä lähteä pois täältä. Joka kerta lentokoneeseen noustessa jää sellainen tunne, että kaikki jää kesken. Olisi vielä miljoona pikkuaukiota istuttavana, miljoona puiden reunustamaa kujaa käveltävänä, miljoona seinäkirjoitusta luettavana, saman verran ihmiskohtaloita kuultavana. Jokainen hetki tuntuu niin täydeltä. Kun entinen asunto on tyhjennetty, on aika suunnata kohti lentokenttää. Välilaskeudun viideksi tunniksi Saksaan, joka tuntuu minun makuuni yhtä virkistävältä kuin kolme kertaa käytetty Euroshopper-teepussi. Vieressä istuvan naisen kasvoilla kuvastuu määrätietoinen vakavuus ja jotakin surullista liikahtaa rintalastani alla.

Maailmassa meille jokaiselle on omat paikkamme. Ne, jotka ympäröimme kartasta: Tänne! Nuo paikat kutsuvat meitä kerta toisensa jälkeen ja herättävät sisällämme jotakin sellaista, joka kotikulmilla vetäytyisi tornikammariin nukkumaan. Jätän osan sydämestäni Barcelonaan, ja jätän suosiolla vielä ne miljoona asiaa tekemättä. Että voisin palata takaisin.

Rio de Janeiro – Liperi

Nimipäiväni aamu kello 4.45. Kipitän sateesta kiiltävää Arkadiankatua kohti rautatieasemaa. Syksyinen Helsinki nukkuu aamuyönuntaan, vain muutamassa ikkunassa tuikkii valo. Joku täti on herännyt hesarin kolahdukseen, ja naapuriin palannut yötyöläinen sulkee pimennysverhoja ja käy nukkumaan. Minä kiipeän bussiin, jonka etunokassa lukee Airport. Katuvalot tekevät valokeiloja puille ja puiston sinivihreälle suihkulähteelle. Aamuyön hämyssä kaikki näyttää salaperäiseltä kuin kulkisin keskellä elokuvan kulisseja, jonne näyttelijät eivät vielä ole heränneet. Ja heti, kun bussi nytkähtää liikkeelle, myös päässäni liikahtaa. Kirjoittaja sisälläni on vihdoinkin tullut takaisin.

Edellisen kerran sormeni ovat tapailleet näitä näppäimiä kuukausia takaperin. Kirjoittava minä on vetäissyt luun poikittain kurkkuunsa jo Brasiliassa ja sen koomin hänestä ei ole kuultu mitään. Hän on jäänyt jonnekin Ouro Preton kylän ja Rio de Janeiron suurkaupungin väliin. Olen viettänyt viimeisen Etelä-Amerikan viikkoni ilman kirjoittavaa ystävääni ja sanoja, joilla olen tottunut hahmottelemaan maailmaa.

Rion kovin jätkä

Riossa on satanut. Olen kiertänyt graffittien kirjomaa keskustaa ristiin rastiin. Olen mennyt uimarantaan, jossa ei saa uida vaarallisten merivirtausten vuoksi. Juuri sillä hetkellä on mennyt menojaan aurinkokin, ja kaupunki on peittynyt paksun pilvimössön sekaan. Olen eksynyt favelaan, kiivennyt kirjavia mosaiikkiportaita, nähnyt tumman nelikymppisen naisen sambaavan syntymäpäiväänsä hehkuen kuin kuusitoistavuotias. Olen kiivennyt kivi-Jeesuksen hameenhelmoihin lipittämään mangomehua ja polttamaan poskipääni ties kuinka monennen kerran. Eksynyt sivukaduille keskelle huumeveikkojen humppakarkeloita.

Huokaisten olen ihmetellyt tuota kihisevää kaupunkia, sen rytmikästä elämää. Kuitenkin väsymys on kulkenut varpaista päähän ja olen tuntenut etsiväni jotakin, jolle en enää jaksa muistaa nimeä. Tajuamatta itsekään, miten koko puolivuotinen hujahti, nousen brittiläisen siiville ja palaan Suomeen. Rio jää hehkumaan kuumankosteaan yöhön kuin suurensuuri hiillos.

Saavun Suomeen kolmas kesäkuuta. Tömähdän Helsinki-Vantaalle vailla minkäänlaista aavistusta tulevien kuukausien sisällöstä. Ensimmäinen viikko kuluu töissä jetlagin kanssa kärvistellessä. Ensimmäiset päivät selviän hyvin, mutta torstaina työpajan lapset alkavat valittaa: puheeni sisällöstä ei kuulema saa mitään tolkkua. Olen pudonnut kartalta, tietämättä edes mikä kartta on.

Kulttuurishokki tuntuu iskevän ihmiseen vasta hänen palattuaan kotiin. Ulkomailla ollessa tuntee itsensä pelkäksi valkokankaaksi, jonka pintaan uudet kuvat heijastuvat. Matkailija voi harhailla loputtomasti. On lupa näyttää hölmöltä, kiertää vahingossa sama kortteli kolme kertaa ja antaa asioiden tulla yllätyksinä vastaan. Kotimaassaan alkaa heti tuntea tarvetta sijoittua johonkin ja määritellä itsensä sijaintinsa perusteella. Mielen sisäinen organisaattori vetää virka-asun niskaansa ja alkaa kysellä: Missä asustat, kaveri? Mitäs meinasit tehdä? Minne menet seuraavaksi? Aiotko nyt pysyvästi jäädä Suomeen? Kuka olet? Ja mitä helkkaria oikein meinaat tehdä tuolla elämälläsi? Vaivun syövereihin huomatessani, että minulla ei ole vastauksia yhteenkään noista kysymyksistä. En tiedä. Tunnin kuluttua luultavasti syön ja sitten katson, mitä tapahtuu. Pidemmälle tuntuu hankalalta nähdä.

Minut adoptoidaan Ahonkylän vanhaan kouluun, jonka ystäväni Villikoira ja Nasu ovat ostaneet. He ovat nähneet vision yhteisöstä jo kotvan aikaisemmin ja minun poissaollessani kaikki on tapahtunut sukkelasti. Koulu on sudittu sen verran värikkääksi, ettei heti unohda olevansa elossa. Jokaisen asukin huone näyttää erilaiselta. Joku on sininen, toinen oranssinpunainen ja kolmannen seinässä pitävät pesäänsä suuret kirjavat linnut. Taloon on noussut uusia seiniä ja terassi. Pihalla määkivät kolme lammasta ja konserttiaan pitää myös työtehtävistään eläkkeelle vetäytynyt husky. Kaikki näyttää kauniilta ja talossa vallitsee intensiivinen rauha.

Istun suureen saliin tervetuliais- ja maalaustalkookahveille ja joku kysäisee haluaisinko jäädä kesäksi. Vastaus on selvä samalla hetkellä. Kunnostan itselleni välinevaraston. Vetelen seiniin espanjalaista oranssia ja turkoosia. Perunalaatikko muuttuu kirjahyllyksi ja sen päälle ostan Karvion huoltoasemalta punaisen pelargonian.

Häärovio. Rakkaus roihutkoon niin, että tuntuu!

Ahonlaita on sielunhoitola. Sinne meitä on kokoontunut kymmenen ihmistä, jotka valitsevat elää yhteisöllisemmin, istua ruokapöydässä, jossa useimmiten istuu vähintään kymmenen muutakin. Elämä on jaettu hetki, joka on juhlimisen arvoinen. Kesällä tanssataan juhannusjuhlia ja sitten häitä. Villikoira ja Nasu menevät naimisiin syyskuun ensimmäinen päivä. Pihaan istutetaan tammi ja salin lattia kokee illan ja yön aikana sellaiset jenkat, että heikompi olisi hajonnut. (Hajoamista lähellä taitaa olla myös satunnainen heikkouninen naapurin, joka ei heti fanita kolmen tunnin rumpuimprovisaatiota.)

Tänään avaan koneeni Munichissä. Munich on Euroopan kentistä mukavin. Täällä on suuri salaattibaari ja kohtuulliset etäisyydet. Jokin hulluus on saanut minut buukkaamaan lennot, joiden vaihtoaika on kymmenen tuntia. Matkustan S-bahnilla keskustaan, jossa sataa kaatamalla. Käyn ostamassa jugurtin, banaanin ja veden mummon terveyspuodista ja päätän palata samantien takaisin lentokentälle. Itkut ei auta lipunmyynnissä, aikasemmalle lennolle ei ole tilaa, jos visakortti ei vingahda. Alistun kohtalooni, avaan koneen ja huomaan, että pikkuhiljaa mustat kirjaimet alkavat löytää tiensä näytölle. Kuuden tunnin kuluttua hakeudun lähtöportille G36 ja suuntaan katsomaan vanhaa ystävää, Barcelonaa. Kaupunkia, josta moni tarina alkoi.

Kahden viikon kuluttua palaan takaisin pohjoiseen itään. Viinijärven peltojen keskelle katsomaan, kuinka haavanlehdet kellastuvat kolikoiksi, maisema muuttuu hitaasti marraskuiseksi upottavaksi harmaudeksi. Ja sitten saa lumipeitteen.