Poikkeustilassa

Buenos airesissa on poikkeustila. Arvatenkin kuulen siitä ensimmäisen kerran huolestuneilta suomalaisystäviltä ja YLE:n tutulta vakavakatseiselta uutistenlukijasedältä. Kaupunki on muuttunut huumesähellysten ja muiden hämäräpuuhien takia poikkeuksellisen levottomaksi, kerrotaan. Vuoden alusta laskien kaupungin ja sen provinssien alueella on tehty yli 50 ryöstömurhaa. Pelkkiä laukku-, auto- ja muita satunnaisia varkauksia ei kannata edes laskea, niin arkipäivää ne ovat.

Puistoon poikenneita

Puistoon poikenneita

Vuoden kestävän poikkeustilan ajaksi kaduille marssitetaan 5000 lisäpoliisia, joista valtaosa oli jo ehtineet vetäytyä viettämään eläkepäiviään ja tupruttelemaan piippujaan kotilähiöidensä rauhaan. Kaikki tämä kuulostaa huolestuttavalta, ikään kuin täällä elettäisiin pysyvää kaupunkisotaa, jossa hengissä selviää vain se, joka ei poistu kotiovestaan. Kuinka hurjat kasvot media antaakaan tilanteille, jotka suurkaupungin arjessa elävälle eivät usein näyttäydy lainkaan niin hurjina. Uskon ja tiedän, että kaupungissa on helppo hakeutua hankaluuksiin, harhailla väärille kaduille ja kaivaa kamera esille siellä, missä siitä helpoiten pääsee eroon. Tiedän, että kaupungissa kärsitään monenlaisesta rikollisuudesta ja useat sen lähiöt tiedetään vaarallisiksi, erityisesti yöaikaan. Ihminen kuitenkin on luonteeltaan sopeutuvainen elukka ja poikkeukset muuttuvat nopeasti tavanomaisiksi arkitiloiksi, joissa opettelee elämään ottamalla askeleen kerrallaan. Hiljalleen oppii löytämään kulkureittinsä ja oman elämänsä kokoisen rauhanalueen.

Tänä erityisen epäpoikkeuksellisena perjantai-iltapäivänä pysähdyn miettimään sanaa poikkeustila. Mitä tarkoittaa jokin tavanomaisesta poikkeava itse kullekin? Myönnettävä on, että 14. miljoonan asukkaan jättikaupunki on metsäsuomalaiselle tallustajalle poikkeustila monessa mielessä. Kaoottinen liikenne, ihmistungos, taukoamaton meteli, argentiinalaisen kulttuurin erilaiset tavat ja käyttäytymiskoodit, paikat, jonne ei kannata mennä iltaisin ja se, että seisot laskunmaksujonossa kaksi tuntia, ovat poikkeustiloja sille, joka tulee Liperin rauhaisilta ahoilta ja vähäväkisiltä kylänraiteilta.

Kaupungin lähiöissä on valtavasti eroja. Palermo, jossa me asustamme, on verrattaen rauhallinen eläkeläisten ja opiskelijoiden asuinalue, jossa on muutamia puistoja, kappale kävelykatua ja paljon katujen varsille istutettuja puita. Palermossa kyllä ryöstellään lompakkoja ja autoja, mutta kymmenen aikaan kotiinsa palaavan ei tarvitse kulkea niskakarvat pystyssä saaliseläimen tavoin taaksensa vilkuillen. Reviirinsä on kuitenkin tunnettava tarkasti, sillä esimerkiksi kahden korttelin päässä kotoa, avenida Gordoban toisella puolella levittäytyy lähiö, jonka ylle ilta-aikana on piirrettävä punainen rasti. Ei tänne. Ja sitten erikseen ovat ne lähiöt, jonne ei ole asiaa hämärää ennen eikä sen jälkeen, jonne päivystävä lääkäri toteaa menevänsä vain kuolleen ruumiinsa yli. ”Hulluko olet, siellähän kaikki ovat aseistettuja hiuskarvojaan myöten!”

Pyöräilijä ei joudu purkkiin!

Pyöräilijä ei joudu purkkiin!

Useat kaupungin lähiöt ovat kuin kaksi eri maailmaa päivisin ja iltaisin. Hyvä esimerkki kaksikasvoisesta kaupunginosasta on Once, jossa sijaitsee suuri juna-asema ja jonne useat bussitkin päätyvät. Päivisin alue on yksi keskustan vilkkaimmista ostostelualuiesta. Oncen korttelit ovat täynnä juutalaisperheiden kangas- ja tilpehöörikauppoja. Myynnissä on kaikkea artesaaneille, ompelijoille ja muille luoville piipertäjille. Kaikenkirjavia kankaita, tonneittain helmiä, muovailumassoja, tekoturkishörhelöitä, vasemmalla kädellä ommeltuja halpisvaatteita ja kiinassa valmistettuja ”merkki”laukkuja. Katujen varsille on levittäytynyt melkoinen kirjo Paraguaysta, Boliviasta ja lukuisista Afrikan maista saapuneita kaupustelijoita, joiden muovipöydille on levitetty kaikkea kermakakuista pitkiin kalsareihin.

Kaupunki pukeutuu iltavaloon

Kaupunki pukeutuu iltavaloon

Iltaisin Onceen on parempi olla poikkeamatta. Kaupustelijat ja töistä palaajat kiiruhtavat kuka minnekin, ja Once muuttuu tukevarakenteisten raitaverkkareissa notkuskelijoiden, kaikenkarvaisten korttelihiippareiden ja muiden luihukkien kokoontumispaikaksi. Heillä on taskuissaan erilaista myytävää ja heitä saattaa helposti kiinostaa se, mitä kantaa mukanaan satunnainen ohihortoileva euroopalainen. Eräs papparainen on vinkannut: Tänne sulla ei ole asiaa, rubia (vaaleaverikkö). Ainakaan et saa avata suutaasi täällä, sillä aksenttisi paljasta sinun olevan eurooppalais-galicialainen tomppeli. Toisen rautatieaseman Constitucionin lähistölle ei myöskään kannata eksyä öisin. Siellä eivät usein suostu yöllä pysähtymään taksitkaan ja paikallinen hipiltä näyttävä kaveri kertoo tunkeneensa suosiolla uuden hupparinsa reppuun yrittäen näyttää nuhjuisemmalta.

Eräänlaiseen sielun ja ruumiin poikkeustilaan joutuu myös se, joka haluaa matkustaa jonnekin ruuhka-aikana. Suoritukseen saa varata jääkiekkoilijan varusteet, tikapuuhermoston ja kolme kertaa enemmän aikaa kuin matka normaalisti vaatisi. Aamuisin sekä iltakuuden ja seitsemän välillä metro ja bussit muuttuvat sardiinipurkeiksi, jonne ihmisiä ahdetaan kuin puuroa pakkoruokittavan hahnen kitaan. Prosessi alkaa jonottamalla pysäkillä. Tyypillistä on, että kaksi bussia huristelee täyteen tupattuina ohi, ja vasta kolmanteen saat survottua itsesi sisälle. Ja kun olet ahtautunut sisään kulkuneuvoon, alkaa näytelmä nimeltä Klaustrofoobikon painajainen.

IMG_5461

Sardiinipurkki saapuu. Hyppää kyytiin, jos uskallat!

Juuri, kun luulit, ettei sinusta enää pienempään tilaan mahtuvaa pakettia saa rutistettua, kyytiin rynnii (kirjaimellisesti) kyynärpää edellä satakiloinen mörssäri, joka raivaa itsensä kokoisen tilan sinne, missä sitä ei ole. Kun ovet sulkeutuvat, voi vain hengittää ulos ja toivoa, että kylkiluut kestävät seuraavalle asemalle. Kahden minuutin matkan aikana ehtii haistaa ja tuntea kymmeniä tuntemattomia kehoja, hikisiä kyynärvarsia, parfyymintuoksuisia tuuppauksia, takana pönöttävän möhömahan huuhteluaineelta lemahtavassa t-paidassa ja toisinaan jonkun tahmatassun kädet, jotka etsivät satunnaisia takapuolia, kännyköitä tai lompakkoja.

Oman haasteensa liikenteeseen tuovat keskiviikot, jotka täällä ovat yleisiä mielenilmauspäiviä. Keskiviikkoisin on lupa tukkia marssillaan muutama keskustan suurimmista kaduista vastustaen kaikkea jänisten hännäntypistyksistä moottoripyöräilijöiden varusteiden tiukkaan kontrolliin. Keskiviikkoisin rummut pärisevät, sankat mielenosoittajajoukut heiluttavat banderollejaan ja bussimatka kestää neljä kertaa enemmän kuin tavallisesti.

DSCN2874

Väliasemalla puusta kohti maata

Poikkeuksellista suomalaiselle perushäpeän rauhoittamalle henkilölle on täällä myös ihmisten äänenvoimakkuus. Olen huomannut, että aina löytyy hyvä syy huutaa. Ystävän kohtaaminen, koiranpentu, jalkapallo-ottelu tai edellä ajavan autoilijan liian pikainen jarrutus. Olen jo oppinut, että aina ei tarvitse rynnätä parvekkeelle tai soittaa poliisia, kun kadulta kuuluu korviasärkevä karjaisu. Ehkä se on vain ohikulkeva setä, joka näki koiranpennun uudessa kaulapannassaan. Tai toinen, jonka auton takapuskuriin bussin nokka melkein osui.

Kaikkine poikkeustiloineen kaupunki on miljoonille enemmänkin arkitila, jossa elämänmuotonsa löytää ja oppii käyttämään niitä tuntosarvia, jotka täällä eläjää auttavat. Valtisemaan reittinsä, kulkuneuvonsa mahdollisimman hyvällä tavalla. Suomalaisen uutistenlukijan sanat hätkäyttävät, mutta sisäinen neurootikko huomaa nopeasti, että parempi ottaa rauhallisesti. Kaverin kanssa saattaa lähteä lyhyelle kuutamokävelylle yötaivaan kuu-ukkoa moikkaamaan, ja matkalla poiketa kioskille ostamaan purkkaa. Ihan kuin missä tahansa muussakin kaupungissa. Pimeimmän kadun sijasta voi kulkea suurempaa katua ja kameransa jättää kotiin ilta-aikaan.

Varovaisuus ja hereilläolo ohjaavat kulkijaa kaupungissa kuin kaupungissa. Ja sitäpaitsi se, mikä on poikkeavaa, pitää ihmisapinan valppaana. Valtavissa kaupungeissa elämä on kirjavaa, jollakin tavalla jatkuvasti poikkeuksellista, oli kysymys vaaroista, epämukavuuksista tai tavallisista tottumuksista.

Ihanaa olla idiootti!

—-
Viime viikolla hartaasti odottamani pelleopinnot ovat alkaneet. Myös pelleys voidaan nähdä eräänlaisena ihmisyyden poikkeustilana. Pelle on se, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu omiin kengännauhoihinsa, jonka ilmapallo pamahtaa kesken juhlien tai se, jota kalautetaan vasaralla otsalohkoon ja pistetään nuppineulalla takalistoon. Pelle on jokainen meistä sillä hetkellä, kun päivä ei mene putkeen ja ladulla on havuja ja perkele. Klovni edustaa hierarkian hännänhuippua, sitä joka ei oikein edes osaa yrittää.

DSCN2563

Kotitonttu

DSCN2908

Kotitonttu 2

Ihmiset rakastavat pellessä heijastusta itsestään, sitä surkimusta, joka jää huuli mutrulla seisomaan tienlaitaan bussin roiskuttaessa saavillisen kuravettä valkoisille housuille. Töppääminen naurattaa, mutta herättää mitä suurinta myötätuntoa. Törttöilijää katsoessa voi tuntea sekamelskan häpeän, pelon ja lempeän hyväksynnän tunteita. Kaikki me olemme sisuksissamme pellejä ja tallustamme sillä polulla, jonka varrella on suuria kuralammikoita, banaaninkuoria ja iso kasa havuja. Ja kun kanssakulkija toteaa: mie romahan, kaikkia naurattaa. Mutta samalla he tietävät vitsin haisevan siltä todellisuudelta, joka huomenna osuu omalle kohdalle.

Harjoituksissa yritämme löytää yksinkertaisen kontaktin yleisöön. Halvat kikat ja liian tarkoilla ohjeilla jähemetyt käsikirjoitukset turmelevat läsnäolon ja siirtävät esiintyjän oman aivokoppansa sisälle, jossa hän unohtaa nykyhetken ja yleisönsä. (Kiellettyä esimerkiksi on saapua lavalle kainalopieruja paukutellen ja nasaaliäänellä huutaen: Hei, nimeni on Herra Kurkku ja nyt minua naurattaa kovasti, eikö teitäkin?!!) Minä vedän ankkanaamarin päähäni ja astun estradille, yrittäen olla tekemättä mitään sen ihmeellisempää kuin olla läsnä ja reagoida muihin paikalla olijoihin, katsoa heitä silmiin ja tunnustella, keitä he ovat.

Elämänohje bussipysäkillä

Elämänohje bussipysäkillä

Lucy istuu salin laidalla kenkä kourassaan, ja kun homma ei mene niinkuin pitää, kenkä lentää ja osuu. Muut pellet nauravat vatsat kippurassa noidanneniensä ja sikanaamariensa suojissa, ja minä, siinä typeryksenä seisoessani, tunnen yllättävän aallon lämpöä ja lempeä. Nuo toiset, kaltaiseni, näkevät kuinka tomppeli olen, ja silti saan olla yksi heistä. Äkisti, ankannokka nenälläni, tunnen olevani enemmän ja kokonaisvaltaisemmin ihminen kuin pitkiin aikoihin.

Buenos airesissa on edelleen poikkeustila. Mutta silti on rauhallinen perjantai, iltapäiväsiestan aika. Kahvilassa soi jazz ja ulkona lehdet putoilevat kuin Rudolf Koivun satukirjassa. Varattoman pellen näköinen galicialais-eurooppalainen saa tehdä filosofisen päiväkävelynsä rauhassa, ilman että kenessäkään herää suurta halua käydä kimppuun ja ryöstää hänen nuhjuista nyssäkkäänsä. Ja aurinko, tuo ainoa kaveri, jolla ei ole tapana poiketa minnekkään, möllöttää yläpuolellamme hehkuvana taivaannappina. Siellä se katselee meitä ihmisotuksia, jotka poikkeamme kuka mihinkin tilaan, kuka missäkin tilassa.

Sininen siipi heilahtaa

Sinisen siiven heilahdus

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: