Päivä on pilvinen, mutta tukala. Helle tekee aivoista suuren puuron, jossa ei tiedä mikä on jyvää ja mikä vettä. Ilmassa pyörii painostava sähkö. Kuin jokin odottaisi pamahtamista.

Naapurin mökki

Pojat jäävät asunnolle kiemurtelemaan paahteessa. Ruoka on valmistettu, muttei kukaan pysty syömään. Minä pakenen pihalle ja lähden tekemään lähiökierroksen. Kävelen, kävelen ja odotan, että kun pistän riittävän monta kertaa jalkaa toisen eteen, saavun lopulta jäämeren rantaan. Siellä voin heittäytyä jääkalikoiden sekaan likoamaan ja valas tulee laulamaan mulle pikkuisen virkistävän virren. Hallelujaa.

Kuitenkin meren sijasta löydän valtavia kerrostaloja, joiden pihalla ipanat kirmailevat koirien kanssa kilpaa. Seinätatuoinnit eli graffitit ovat vallanneet miltei kaiken vapaan maiseman. Jossakin kuvassa istuu pariskunta kallionlaidalla ja toisessa, joku oksentaa kidastaan pitkän puun. Yhdessä tekstissä lukee: Millään ei ole merkitystä, jos lapsi on koditon. Katupätkillä asfaltti vuorottelee hiekan, kuoppien ja roskaläjien kanssa.

Buenos aires on seinätatuointien lisäksi roskaläjien mekka. Jossakin kulmassa seisoo ylväänä kita ammollaan vessanpönttö ja toisessa on vanha puinen sängynpääty. Näistä rojuista voisi äkkiä rakentaa pienoiskodin itselleen. Tavaroista, jotka joskus olivat tarpeellisia ja arvokkaita, jotka nyt ovat muuttuneet kadunlaidan hylkiöiksi.

Kadunmiehen olkkari

Lapset sisälle ja syömään!

Kaupungissa on menossa Docpoint Helsinki -festari. Erään keskustan teatterin kymmenennen kerroksen salissa esitetään dokumenttielokuvia Suomesta.  Alhaalla meluaa suurkaupunki ja autot kaahaavat kohti päämääriään, kun minä istahdan kuuskytlukulaiseen teatterisalin nahkapenkkiin katsomaan Suomeen.

Ensimmäinen elokuva ”Kukaan ei ole saari” kertoo sedästä, joka viettää vuoden saaressa kissansa Einon kanssa. Jeesuksen opeista ja lakimiehistä varoitteleva setä elää vuodenaikojen liikkeessä muuttuvan luonnon kainalossa. Ottaa löylyt saunassa auringon laskiessa, rikkoo jäitä veneellään ja rakentaa vajassa itselleen ruumisarkkua viimeistä matkaansa varten. Matkallelähtöään odotellessaan hän kirjoittaa mökilläolo-ohjeita jälkipolville. ”Seinätaulua, jossa lukee: ”Alussa ihminen loi jumalan” ei saa ottaa alas niin kauan kuin tämä talo on pystyssä.”

Katson Suomea ja siellä ruohonleikkuriaan kiroillen potkivaa suomalaisäijää liikuttuneena ja huvittuneena. Niin, tuollaisiahan me olemme. Ja paljon muuta. Koivun vihreät lehdet tuulessa, lokakuun musta sateensyömä maa, saunan punahehkuinen puunkuori, tulen loimotukset uuneissa, laajat välkehtivät vedet ja saaret niiden kainaloissa. Ja ne kevään ekat urhoolliset kukkaset, jotka tunkevat päänsä roudan läpi ja katsovat suoraan läpivalaisevaan aurinkoon. Oi. Tunnen kummallista kotimaarakkautta ja tekee mieli huutaa, että hei kaverit, meikä tulee tuolta!

paikallisen miehen vedenäärinostalgia

Huomaan myöskin, että suomalainen musta huumori ei aivan kaikissa mutkissa aukene paikallisille. Kiemurtelen penkissä nauraen äijän suustaan päästämille synkkyyksille. Ketään muuta ei aivan heti naurata. Tai sitten kyse on vain omasta savolaisesta saastuneesta huumorintajustani. Mene ja tiedä.

Pitkänhuiskea vieruskaverini kysäisee haluaisinko liittyä hänen kahviseuraansa. Mikä ettei. Sankaritarmatkailija ottaa tilanteen kuriositeettina, eikä ymmärrä, että kyseessä on miehekäs yritys tehdä vaikutus sinisilmäiseen muukalaiseen. Toinen lyhyempi mies samalla rivillä, argentiino myöskin, on opetellut puhumaan Suomea ja sanoo kiitostervehei, missäonvessa. Ilahdun tästä kovasti, ja kutsun hänetkin mukaan kahville. Majakka ja perävaunu mulkoilevat toisiaan hämmentyneinä ja  miettivät missä maa, missä taivas ja miten kävellään.

Päädymme lopulta, minä ja kaksi paikallista valloittajaa, istumaan kahveilla kolmisen tuntia, puhuen elämästä, työnteosta, rakkaudesta ja sisäisen rauhan etsimisestä. Toinen miehistä toteaa samaistuneensa asianajajista varoitelleeseen elokuvan suomalaisäijään. Hän on nimittäin konsultti, ja konsultin pahin vihollinen on asianajaja, kuulema. Jatkaakseni keskustelua, kysyn, mitä suomea haasteleva kaveri tekee. ”Olen asianajaja.”

machopoliisin miehekäs koppimopo

Illan päätteeksi asianajaja tarjoaa kaikille kyydit kotiin. Äijät istuvat vierekkäin pikkuauton etupenkillä ja juttelevat  jazz-musiikista Buenos airesissa, kuin veljekset konsanaan. Lämmittely-yritykset on täysin unohdettu. Minä myhäilen takapenkillä tyytyväisenä. Yksi vihollisasetelma vähemmän maailmassa. Juuri näin elämä parhaillaan menee. Outo kummajainen, toinen äijä elokuvateatterissa, onkin oikeastaan mukava kaveri. Tapahtuu kohtaaminen ja jaetaan ajatuksia, mikä on paljon parempaa kuin jollekin satunnaiselle gringalle flirttailu.

Seuraavana päivänä katson Miestenvuoron. Ja taas vuodatan kyyneleitä kotimaan metsien ja vesien kauneudelle, suomalaisen miehen karheanpehmeälle sielunmaisemalle ja laululle oravasta, joka löytää zeniläisyyden sammalvuoteesta maailman pauhujen ulottumattomista. Kaikki tuo tuntuu koskettavan kauniilta. Todelliselta. Sali on täynnä argentiinalaisia, joille suomalaiset hienhuuhtomat tarinat ja itseään vastallapieksävät olennot ovat eksoottisia muukalaisia. Jännää, että on tuollaisia isoja vahvoja miehiä, jotka kuitenkin ovat sielunsa maisemalta noin herkkiä, toteaa joku elokuvan jälkeen. Niinpä. Lempeä tervehdys teille, suomalaiset äijät!

Danielin ja Viljan auto ja lentsikka

Matkalla kirjoitan hiukan. Pöydän reunan yli minua kurkistaa silmäpari. Viereeni ilmestyy paikallinen miehenalku, Daniel kymmenen vee. Valtavat tummanruskeat silmät, raitapaita ja kadunpölyssä likaantuneet jalat. Hän pyytää minulta kolikkoa ja sitten kysyy, saako piirtää auton paperilapulleni, jonka näkee pöydällä. Tottahan toki. Piirrämme yhdessä kolme autoa ja yhden lentokoneen. Tarjoan pojalle suklaakarkin ja toisenkin. Heippa täti, oli kiva tavata. Kiitos samoin, Daniel. Ja onnea matkaasi. Kasva sinäkin vahvaksi mutta herkäksi mieheksi.

Ulkona harmaa pilvimössö on lipunut ylle ja näyttää sateelta. Vartin kuluttua jyrähtää ukkonen ja alkaa sataa. Vieruskaverini nappaa sateenvarjonsa ja syöksyy pisaroiden keskelle. Pian menen minäkin, ehkä ruokakaan ei vielä ole jäätynyt.

Kirjoita nyt vielä, kun pystyt. Muutamassa päivässä ollaan sivistyksen ulkopuolella, varoittaa velhomies. Siellä todellisessa hevonkuusessa.

Ja minähän kirjoitan.

Yöhetki sohvanreunalta. Matee ja sympatia.

Sunnuntaiaamu. Herään siihen vasta iltapäivällä. Lakaisen lattian, teen aamujumppani, keitän matea, laitan kynttilään tulen ja istahdan tähän sohvannurkkaan päivittämään kuulumisia.

Kissan aamu alkaa uusien asioiden oppikoulussa. Pöydällä lepattava liekki näyttää houkuttelevalta. Ja tietäähän sen jokainen talvipakkasella kielensä mattotelineeseen liimannut ipana; uteliaisuus voittaa järjen. (Omastani jäi puolet kuopiolaisen lähiön sähkökaapin seinään.) Elukka sörkkii liekkiä niin kauan, että käräyttää sekä tassunsa että kulmakarvansa. Päätän olla siirtämättä kynttilää, että oppisi läksynsä anturansa kautta. Tulen kanssa tassua yhteen paiskannut kissa siirtyy viilentämään tunteitaan turvallisen välimatkan päähän liekistä vasta, kun oppikoulussa alkaa tuoksahtaa palaneelle viikselle.

Yks

kaks

kol ja käry kävi

Eilen on juhlittu erään kaverin synttäreitä. Uusi ikävuosi otetaan vastaan laitakaupungilla sijaitsevan asunnon kattoterassilla kuutamon sekä pienten lyhtyjen valossa. Ihmiset vetelevät Fernettiä ja colaa (tosi tyypillinen ja erityisesti nuorten harrastama paikallinen juoma, joka minusta maistuu jonkun maire-irmelin 60-luvulla ostamalta ruskealta parfyymilta.) Tanssijalan tuo litku kuitenkin näyttää tekevän levottomaksi.

Valtavalle screenille heitetään musiikkivideoita. Videoiden yö huipentuu taidehumalassa kitaransa kanssa kiemurtelevan verkkatakkisedän ja mielipuolisesti silmiään pyörittelevän alastoman naisen duoon, joka muistuttaa epäilyttävästi Twin Peaksin ja Salattujen elämien sekoitusta. Painajaisia luvassa.

ukin latakka parkissa, melkein.

Argentiinalainen kesäyö on lämmin ja kostea, vaikkakin puuskittainen tuuli alkaa jo enteillä syksyä. Tarjolla on suklaamestarin synttärikakkua, (jonka kynttilän joku onnistuu sammuttamaan törkkäämällä siihen tupakkansa) sekä kierosilmäisen naisen tissit valtavana heijastuksena screenillä kattojen yllä. Ja yksi savokarjalaismuija yhä uudelleen yllättää ihmisiä kertomalla, että Suomessa ei ole ikirouta, että hyvällä säkällä kesällä lämpötila nousee nollan yläpuolelle, koskenkorvan ja pilkkihaalarin avulla. Sen useimmat jo tietävät, että Suomen pääkaupunki on Helsinski ja että pohjoisella pallonpuoliskolla pauhaa omaperäinen hevimetalli.

(Heh, ennakkoluuloista ja oletuksista puheen ollen.. tänne matkanneen jenkkiystäväni täti kysyi kauhuissaan, että eikös Argentiinassa ole kannibalismia. Vihdoinkin paljastui täkäläisen paistikäristämön salainen resepti! Pentti lihoiksi ja grilliin lämpenemään.)

Palaamme kotiin kuudelta, juomme aamu(ma)teet auringon noustessa ja sitten kaivaudumme vällyihin etsimään unia. Olemme puolihuomaamatta siirtyneet yöeläjiksi. Ehkä pian molemmilla on lautasen kokoiset silmät ja 360 astetta kääntyvä pää. Pimeän hetket pyhitetään loputtomille juttutuokioille, velhofilosofialle ja rakkaudelle.

liekeissä

Keskiviikkoyön valvomme täydenkuuntulilla rumpukarkeloissa. Kuu möllöttää taivaalla tyytyväisenä päivänsankarina ja katselee, kun joukko villiintyneitä yökyöpeleitä rummuttaa kämmennahkansa ja päänsä pehmeiksi. Itse innostun tanssimaan, nakkaan kengät nurtsille ja tallaan lasinsirpaleeseen. Ilmeisesti unohdan taas, etten ole Pohjois-Karjalan koskemattoman puhtaalla nurmikentällä, Tuupovaaran tallaamattomilla aroilla.

Toinen meistä unohtaa kumartuessaan reppua kaivamaan, että avaimet ovat lappuhaalarien rintataskussa, ja humps, pian tipotiessään. Kaksi tolloa yhdessä kopsauttaa otsalohkoja vastakkain. Haava huuhdotaan ja se umpeutuu nopeasti. Haavoittunut jalka tallaa maahan, ja kuinka ollakkaan osuu maan tomuun hautautuneisiin avaimiin.

Olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni ajatuksia matkallaolosta. Liikkeelläolo, tarve lähteä, vaihtaa maisemaa ja kadota ovat tutuksi tulleita juttuja. Reissussa olo tuntuu olevan jonkinlainen sieluntila, tuntemus siitä, että matkan täytyy jatkua. Jokin minussa on sanonut, että hei likka, töppöstä toisen eteen, ettei sielu sammaloidu. (Ja samalla pikkuinen osa minua suree tunnetta, joka väittää, etten kykene asettumaan mihinkään.)

Tarkemmin ajateltuna en tunne olevani matkalla. Ja enemmän kuin olla matkalla, huomaan haluavani olla perillä. Saapua paikkoihin, joissa ihmiset elävät elämiään. Kuivaavat lakanoita ja alushousujaan parvekkeillaan lauantai-iltapäivänä, vievät koiransa puistoon nuuskimaan, kokoontuvat sopivasti rähjäiseen kuppilaan nakkaamaan korttia pöytään ja selvittämään, mitä universumissamme on parhaillaan meneillään. Suutelevat toista puolituntematonta öisen kaupungin kujalla, jonka kulman taakse kissa on juuri vilahtanut. Ja sitten ryttäävät taskuunsa lapun, jossa on puhelinnumero. Ja kaikki ovat matkalla kohti seuraavaa aamua.

Pyykkimuorin tervehdys

Haluan tulla perille, olla paikallani sen verran, että näen, haistan ja ymmärrän. Pysähtyä ja hengähtää. Matkustaa väärällä bussilla kaupunginlaidan graffiteilla töhrittyyn lähiöön nimeltä hevonkuusi ja sitten palata kävellen takaisin. Ja ehkä matkalla vahingossa törmätä toiseen puolihulluun, jolle voin kertoa, mistä oikein tulin ja kuulla minne kannattaisi seuraavaksi mennä. Ehkä matkallaolo parhaimmillaan onkin jatkuvien perillelöytämisten ketju, jossa maisemat vaihtuvat, mutta silmät katsovat vain yhteen suuntaan kerrallaan.

Olen nyt ollut pian kaksi kuukautta perillä, kuin kotonani, täällä monenkirjavassa betoniviidakossa. Eksynyt riittävän monta kertaa, tutustunut nuorempiin ja vanhempiin ihmisiin, inspiroitunut, aloittanut puuhaamaan omia juttujani ja samalla hitaasti tottunut kaupungin jatkuvaan meluun, ihmisten huutoihin, bussien vingahduksiin ja naapurin tuulikellon kilinään.

sedän baarissa liehuu siniristilippu!

Pian taas liikahdetaan ja löydetään uusi paikka, johon tulla perille. Ennustajaeukon kristallipallo kertoo, että tuossa paikassa on suora näköyhteys Atlantille, melkein Suomeen asti.