Pakkasta paratiisissa

Koti-ikävä iskee, kun paluulentoon on aikaa vajaat kaksi viikkoa. Herään sateisena aamuna Alto Paraisossa, tuntemattoman henkilön kodissa, jonne olemme juuri edellisenä yönä murtautuneet. Ulkoistan itseni aamuvarhaisella ja yritän löytää rauhallisen paikan, josta saa ihanaa tummaa brasilialaista kahvia. Ainoa paikka, joka on auki, on bussiasema. Kahvia on tarjolla vain mustana. Tilaan kupillisen, ja onnistun huomaamattani rakentamaan rasistisen kommentin tummaihoiselle myyjälle. Juon kahvini bussiaseman penkillä hyytävässä aamutuulessa. Naapurin pihalla poltetaan roskia. Ja silloin tunnen, että on niin ikävä Suomea.
Yksinäisen kahvini jälkeen käyn tervehtimässä ylätalon hippejä. Monenkirjavat papukaijojen ja kolibrien väriset paikallisten terveysyrttien ystävät ovat pakkaamassa laukkujaan. Auringonpimennyksen jälkeen tähdet ovat kääntyneet uuteen asentoon, talon omistaja on palannut kotiin ja heilauttanut rukkastaan kohti ovea: Hei siskot ja veljet, go with the flow, and please do it now!

Alto Paraison kaupunki on kaikkien vaihtoehtoishenkilöiden pyhiinvaelluskohde. Batiikkivärjätyissä kamppeissa ja sulat rastoissa roikkuen tänne saavutaan etsimään henkisyyttä, ystävyyttä ja suuntaa seuraaville retkille. Tarjolla on joogaa, musiikkiterapiaa, kukkatippakuureja, retkiä lähiseudun luontoon ja erilaisia viidakossa kasvavia sielunsiivousyrttejä.

Kaupunki sijaitsee keskellä Brasiliaa. Vuorinen maasto näyttää siltä kuin joku olisi levittänyt sen ylle vihreän pehmoisen torkkutäkin. Tässä torkkutäkissä asustaa muun muassa kirkuvanvihreitä mekkaloivia papukaijoja, mustia suuria lintuja, jotka näyttävät kotkalta, mutta eivät ole, muurahaiskarhuja, pieniä harmaakarvaisia apinoita, jotka pällöttävät luonnossaliikkujaa kummastuneina, tukaaneja, jotka nousevat siivilleen iltaisin ja hakkaavat nokkiaan puita vasten sekä suuria pöristen lenteleviä hyönteisiä. (Avaran luonnon lajintunnistusekspertti oli ayuascha-seremomiassa, eikä auttanut pörriäisten tunnistamisessa.)

Tämän torkkutäkin, (joka on nimeltään cerrado ja muistuttaa lajistoltaan savannia) päällä kasvaa matalia puita, ja toisia vähän korkeampia, jotka pudottavat onnekkaan ohikulkijan tielle valtavan avokadon tai papaijan. Unohtamatta kymmeniä vesiputouksia. Ne laskevat pikkuisiin kirkasvetisiin luonnonaltaisiin, jonne saattaa sukeltaa, avata silmänsä vihlaisevaan turkoosiin ja unohtaa kaiken epäolennaisen.

Ja kukkia on maisema täynnä. Joulutähtien eteläisiä serkkuja, kirkkaita keltaisia, syviä sinisiä, kämmenenkokoisia hempeän vaaleanpunaisia ja kaikkea siltä väliltä. Jos torkkutäkkiä voisi nostaa, löytäisi aarteen. Maaperä on täynnä kristallia. Lähiseuduilta on kaivettu myös kultaa, timantteja ja kaikenlaista muuta arvokasta. Löydän vuoriretkelläni pikkuriikkisen kirkkaan kiven ja melkein yhtä pienen apinan puusta sen yläpuolelta.


Viime viikon lauantaina puistonpenkkifilosofian ja hengensiivouksen retriitti Abadianian pikkukylässä tulee täyteen. Muutama ympyrä savolaisessa sielunfilosofiassa sulkeutuu ja ymmärrän taas hitusen enemmän siitä, miksi haikara minut tähän maailmaan pudotti. Aivoja on huuhdottu vihreällä teellä, vesiputouksen jäätävällä vedellä, hyvillä keskusteluilla ja syvällä hiljaisuudella. Kaikki ovat tulleet kylään parantumaan jostakin ja haluavat palata koteihinsa keveämpinä ja henkevämpinä. Joku toteaa, että tässä kylässä ihmeitä on vielä tarjolla.

Matkani pohjoiseen kulkee maan pääkaupungin Brasilian kautta. Pysähdyn yhden yön Abadianiasta palaavan englannin opettajan kotona. Hän esittelee minulle pääkaupungin, joka muistuttaa Tähtien sodan kulisseja. Kuusikymmentäluvulla perustettu kaupunki on modernin arkkitehdin uni, joka on rakennettu lentokoneen muotoon. Valkoiset abstraktit hallintorakennukset muistuttavat kuka mitäkin härveliä. Eräs rakennus on kuin suuri lentävä lautanen.

Lauantaina matka jatkuu kohti Alto Paraisoa. Bussissa yritän epätoivoisesti sönkätä portugalia naiselle, joka kysyy jotakin liittyen kellonaikaan. En enää itsekään ymmärrä, mitä kieltä suustani tulee. Tässä vaiheessa luokseni tulee chileläinen noitaystävä kahden tyttärensä kanssa ja tarjoaa apuaan Alto Paraisossa majoittumiseen. Viiden vuoden paikallaanolon jälkeen he ovat päättäneet ottaa jalat alleen kotikylästä ja suunnata katsomaan maailmaa. Matkalaukut saapuvat perässä tuttavapariskunnan autolla. Liityn tähän seurueeseen, perheen neljänneksi naiseksi.

Kohtalo puuttuu peliin automatkalla, kun matkalaukkuja, vaatteita, tauluja, työtarvikkeita, telttaa, makuupusseja ja myyntiin valmistettuja 30 kenkäparia kuljettanut auto syttyy tulee ja palaa hetkessä poroksi. Mitään ei saada pelastettua. Majoitumme muutamaksi päiväksi kaupungin laidalle hostelliin pohtimaan seuraavia askeleita. Pehmeiden yöunien, aamujoogan ja hyvien neuvojen viisastamana päätämme murtautua tyttöjen kummitädin asuntoon. Täti työskentelee viikot muualla ja talo on tyhjillään. Illan pimetessä avaamme oven vara-avaimella ja talo on meidän.

Alto Paraison päivät ovat kylmiä ja tuulisia. Fleecen vetoketjua sulkiessani hymyilyttää. Enpä olisi uskonut, että lopulta pakenen kylmyyttä Etelä-Amerikasta Suomeen. Joku kysyy ohimennen, mitä oikein maailmalta ja matkoilta etsin. Niin, hyvä kysymys. Puutelistassani ei tunnu lukevan mitään erityistä. Ehkä en ole vielä oppinut pysähtymään.

Maailma on pullollaan matkalaukun kanssa kiertäviä olentoja, jotka suuntaavat aina vaan uuteen kohteeseen. Pysähtyessään he jakavat matkavinkkinsä ja iltateensä satunnaisessa hostellissa sirkkojen sirittäessä mustaa yötaivasta vasten. Kaikki he etsivät jotakin sellaista, jota ei vielä ole ennen nähneet. Minun silmissäni matkailu saa omankin kotimaan näyttämään erityiseltä. Eksoottiselta maalta, jollaista ei ole toista samanlaista.

Juuri nyt istun yöbussissa, joka huristelee tähtikirkkaan taivaan alla kohti merenrantaviivaa. Pysähdyn huomisaamuna Belo Horizontessa toimittamassa kaupunkiin ystävän lähettämän suomalaistervehdyksen. Muut matkustajat, puhelimiinsa karjuneet kaksi harmaantunutta setää ovat lähteneet ratsastamaan höyhensaarten sinisillä poneilla. Olen jättänyt Alto Paraisoon puolet hiuksistani, neljäsosan rinkkani sisälllöstä ja kilon koti-ikäväkyyneleitä.

Kaikki kaunis ja ihmeellinen virtaa ohitseni ja minä jaksan katsoa enää puolella silmällä. Bloggaaminenkin tuntuu laiskan virtahevon herättelemiseltä. Yritän kirjoittaa tämänkin tekstin ainakin kolme kertaa. Sanat tuntuvat hapansilakoilta, joita on vaikea asetella kauniisti lautaselle tarjottaviksi. Ja jos joku kysyisi minulta tänään, miksi haluan matkustaa, vastaisin: haluan matkustaa palatakseni lopulta kotiin. Kun tuttua maisemaa katsoo pitkän tauon jälkeen, kun suunsa avaa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun paaston jälkeen syö perunan, kun tallaa jalkansa Helsinki-Vantaan kentälle yhdentoista päivän kuluttua, kuinka uudelta kaikki tuntuukaan.

Ohitamme pimeydessä pienen kylän. Pikkupojat istuvat katulampun alla sievässä rivissä. Kun bussi huristelee ohitse, nakkaa jokainen poika bussin ikkunaan valtavan kivenmurikan. Kuorsaavat sedät säpsähtävät hereille ja minä päätän asettua mukavaan umpisolmuun ja matkata nukkumatin maille. Aamulla seikkailut jatkuvat Belo Horizontessa.

 

Monenlaisia rajatiloja

Jätän Buenos airesin taakseni myöhään lauantai-iltana. Kaupunki on toivottanut minut tervemenneeksi jo aikasemmin päivällä. Aamu on alkanut aurinkoisena, mutta neljän aikaan idästä vyöryy valtava sumupilvi, joka kietoo koko kaupungin jäätävään tihkusateeseen.

Suurempi leijona saattaa minut linja-autoasemalle kahdeksalta. Asema sijaitsee Retirossa, joka on selvästi Buenos airesin villi länsi. Tuuli heittelee roskia kadulla ja jokaisessa kulmassa tuntuu norkoilevan joku, joka katselee laukkuani turhan suurella intensiteetillä. Aivokopassani alkaa soida huuliharppukostajan tunnari. Monet sanovat, että juna- ja bussiasemat ovat parhaat matkakohteet sille, joka haluaa päästä eroon rahoistaan nopeasti ja vaivatta.

Argentiina jatkuu ja jatkuu

Kimppuuni asemalla hyökkää rosvon sijasta vieresellä penkillä istuva mummo. Ilmeisesti jonkinlaisen uskonnon tai pahan kalloon kohdistuvan kolahduksen riivaama harmaa reppuselkäinen täti kumartuu puoleeni ja mutisee käsittämättömän epäselvällä espanjankielellä:

”Viimeinen hetki hankkiutua eroon tuosta miehestä. Varoitan sinua, hän harjoittaa likaisia asioita, joita tehdään mielen voimalla. Ja hän kuuluu selvästi Juan Carlosin rakastajiin. (Niin, anteeksi mihin??) Jos en olisi kohtelias löisin häntä.”

Saarnansa päätyttyä mummo marssii tiehensä ja minä jään monttu auki istumaan. Isompi leijona palaa takaisin viereeni penkille ja kysyy, mitä ihmettä tapahtui.

Mummo palaa luoksemme uudelleen ja puhuu meille molemmille: ”Jätä tuo tyttö rauhaan. Jos yhteisellä matkallanne hänelle tapahtuu jotakin, joudutte molemmat helvettiin.” Kiitän tätiä hänen lämpimistä sanoistaan, ja pyydän, että hän poistuisi. Harmaa kumarainen olento poistuu ja jättää meidät rauhaan. Käsittämätön välikohtaus tuo haikeaan jäähyväishetkeen sopivan kevennyksen. Mutta siitäkin huolimatta tunnen onton liikahduksen rintaluun alla, kun kiipeän bussiin, joka kuljettaa minut 1500 kilometrin päähän tuosta toisesta leijonasta.

Bussi leikkaa läpi Buenos airesin loputtomien lähiöiden. Näen nukkuvia teollisuushalleja, kerrostalorykelmiä, yöhön hiljentyneitä autokauppoja ja pimeitä katuja, joita suuret puut varjostavat. Aitaan nojailevia paljassäärisiä naisia, jotka keinuvat korkeissa koroissaan odottaen, että joku rekkakuski pysähtyisi ja tekisi kaupat. Taakse jää tuo kaikki. Heippa vaan. Bussi suuntaa yössä kohti pohjoista. Ohitamme kaupukeja, pikkuisia kyliä, metsää ja mittaamattomia peltolänttejä, joilla laiduntaa paikallinen paistiliha. Minä vaivun matkalaisen uneen, joka on sekoitus akrobatiaa, horrosta ja hetkiä, jolloin herää vilkaisemaan maisemia toisella silmällään.

Aamulla herään umpisolmussa. Puolisänkybussi ei ole tarjonnut erityisen rentouttavia yöunia. Oion jäykistyneen ruhoni liikuntakuntoon ja hyppään maan kamaralle Puerto Iguazun pikkukylässä. Olen varannut majoituksen pienestä hostellista, jossa on suloinen puutarha ja minikokoinen uima-allas. Pudotan rinkan selästäni, heittäydyn veden varaan ja laskeudun tilaan, jossa ei tunnu olevan aikaa tai muitakaan ulottuvuuksia. Puutarhan punaiseen kukkaan laskeutuu kolibri, joka imuroi kukasta nokallaan aamujuomansa. Auringon pilkahdukset ja pienen linnun siipien räpytys. Siinäpä yhdelle päivälle elämistä.

Iltahämärä rajatilassa

Illalla kävelen korkealle kukkulalle kaupungin reunalle. Alapuolella virtaavat kaksi jokea jakavat maapläntit Paraguayn, Argentiinan ja Brasilian valtioiksi. Hämärässä metsiköt kolmella maapläntillä näyttävät aivan samanlaisilta.

Seuraavana aamuna suuntaan Iguazun kansallispuistoon katsomaan viidakon elukoita ja putoavan veden ihmettä. Legenda kertoo, että Iguazun vesiputoukset ovat syntyneet, kun eräs mustasukkainen Jumala katkaisi joen kilpakosijansa paattinsa alta. Vedet romahtivat kertaheitolla, mutta putouksessa menehtyi ainoastaan tämä nuori nainen, joka oli sekä miehen että vihaisen jumalan suuri rakkaus. Luonnonpuistossa on useampia reittejä, jotka kiertelevät putouksien alla ja päällä sekä pienellä saarella, josta on uskomattoman hieno näköala putouksille.

Varo, iso kissa voi purra!

Ensimmäisenä päivänä valitsen Macaco trailin, joka johtaa pienemmälle vesiputoukselle. Liikkeellä tällä reitillä on vain muutamia ihmisiä lisäkseni ja siksi elukat uskaltautuvat esiin piiloistaan. Näen koatin, joka on pitkänokkainen apinaa ja kissamakia muistuttava terävähampainen otus. (myöhempi selvitystyö paljastaa, että elukka onkin puolikarhu.) Sillä on raidallinen häntä ja se kesyyntyy helposti ryöväriksi, joka nappaa ohikulkijoilta eväskassit käsistä. Mikäli rosvottavaa ei ole tarjolla, elukka penkoo syötävänsä maasta. Rauhallisempi kaveri on vyötiäinen, joka keskittyy tonkimaan lehtikasaa, eikä huomaa, että seison aivan sen vieressä. Nimeän nämä kaksi kaverusta penkojaksi ja tonkijaksi.

tonkija näyttää nenänsä.

Penkoja, eli Koati, onkin puolikarhu!

Pienemmälle vesiputoukselle laskeudutaan läpi metsikön ja pöheikköjen. Puiden latvuksissa mellastavat tummanruskeat apinat. Yksi roikkuu puussa aivan pääni yläpuolella ja napittaa minua terävästi suoraan silmiin. Sitten kaveri nappaa ison karahkan ja heittää. Onneksi hänen silmänsä karsastavat sen verran, että en saa osumaa. Alhalla vesiputouksella voi uida. Seison vesiputouksen alla ja jäätävä vesi ropisee päähäni melkoisella voimalla, vaikkakin vettä on putouksessa poikkeuksellisen vähän. Punaiset, mustanvihreät ja valkoiset perhoset lepattalevat veden äärellä. Ehkä tällaiseen rauhan tilaan ihminen saapuu kuolemansa jälkeen.

luonnontatuointi

Putoavan veden taikaa

Seuraavana päivänä palaan puistoon ja suuntaan katsomaan Garganta de diabloa, paholaisen kurkkua, joka on kaikista putouksista suurin, yksi suurimmista tällä pallolla, puolet korkeampi kuin Niagara. Rauhallisten vesien yllä kiemurtelevia siltoja tallustellessaan ei voi aavistaa, millaiseen paikkaan on suuntaamassa. Vedessä loikoilee zeniläisyyttä harjoitteleva krokotiili ja perhonen tekee välilaskun sen kuonolle. Putouksen läheisyyden voi aavistaa hitaasti yltyvästä jylinästä.

Sillat johtavat aivan putouksen yläpuolelle. Ja tuon ihmeen äärellä kirjoittajalta katoavat sanat. Tuijotan mykistyneenä vettä ja sen ylle heijastuvaa sateenkaarta. Mieleeni palaa vuosien takaisia hetkiä kesämökin nurmikolla, jossa ukki taiteili meille sateenkaaren puutarhaletkulla. Paluumatkallani näen lisää penkojia ja tonkijoita, pikkulintuja, perhosia, paksuja pitkäkaulaisia lintuja sekä tukaaneita, jotka koputtelevat puunoksia suurilla oransseilla nokillaan.

Tunne matkan jatkamisesta tulee yllättäen. Ostan lentoliput tiistai-iltana, pakkaan kamani ja keskiviikkoaamuna olen ylittänyt rajan Brasilian puolelle Foz do Iguazun lentokentälle. Rajalla maksan rangaistukseksi 300 pesoa sakkoja vietettyäni Argentiinassa enemmän kuin 90 päivää ilman viisumia. Tervetuloa Brasiliaan, jossa puhutaan portugalia. Kielenhallinta on nyt mennyttä ja sönkkääminen tuntemattomalla kielellä voi alkaa. Yritän sekoittaa espanjaa, katalaania ja ääntää tuon sekamelskan venäläisittäin. Ehkä lopputuloksena voi olla jotakin portugalia muistuttavaa.

Jättiläinen

Lennän Sao Paulon kautta Brasilian kaupunkiin. Sao Pauloa ilmasta katsoessani totean, että eipä haittaa, etten jää pidemmäksi aikaa. Värikkäiltä tulitikkulaatikoilta näyttävät talot on rakennettu tiheään ja laajaan kukkulaiseen maastoon. Pällistelen tuota ääretöntä pienoismallia muistuttavaa kaupunkia ymmärtäen, etten ole elämäni päivänä nähnyt yhtä suurta rakennelmaa. Tuota metropolia kaikkine lähiöineen asuttaa noin 20 miljoonaa ihmistä.

Jatkolennolla tapaan geologiystävykset, penkojan ja tonkijan ihmisversioina. He ovat olleet kaivamassa maata tulevan voimalaitoksen rakennustöitä varten. He lupaavat heittää minut bussiasemalle Brasiliassa ja päätän luottaa tuntemattomiin avuntarjoajiin. Onneksi jatkokyyti sattuu kulkemaan vielä illallakin, eikä tarvitse laittaa telttaa pystyy bussiaseman vessaan. Hyppään bussiin, kun ilta on jo pimeä. Tietämättä mitään majoituksesta tai muusta vastaavasta suuntaan kohti Abadianian pikkukylää ja toivon, että onni kulkee matkassani, enkä joudu yöksi kadunlaitaan. Bussi pudottaa minut valtatien varteen puolilta öin. Kipitän rinkkoineni kylänraittia läheisen posadan eli hostellin ovelle, koputtelen aikani ja ovi aukenee.

Onni jatkaa matkassani, kun kuukahdan sänkyyn ja suunnistan höyhensaarille tietämättä tarkkaa osoitetta.

Brasilian tulinen iltataivas

Soiva puu ja paluu B airesiin

Heippa pikkukissat, onnea matkaanne!

Yritämme lähteä jo sunnuntaina. Rinkat on pakattu, pirtti siivottu, astiat tiskattu ja kaikki on valmista lähtöä varten. Nukkumatti tekee kolttosen, nukahdamme suloisen tulen ääreen heräämättä, vaikka kännykän herätystäti yrittää parhaansa: ”es la hora de levantarse, ylösnousemuksen aika!” Myöhästymme aamubussista ja junakin menee menojaan.

Majasta maailmalle

Matka jatkuu siis Miramarista aikaisin maanantaiaamuna. Kun tallustamme bussipysäkille, aurinko nousee horisontista ja meri heittelee hyvästiksi suuria valkoisia tyrskyjä. Luonto jää syvään rauhaansa, kissat hiipuvan tulen ääreen loikoilemaan ja me alamme hitaasti lähestyä pääkaupungin ikikaaosta.

Juna-aseman toiselle raiteelle on parkkeerannut upouusi superjuna, joka hohtelee valkoisena auringossa. Omamme, edellisen iäkkäämpi sukulainen muistuttaa sardiinipurkkien ketjua, joka on tatuoitu sadoilla graffiteilla. Kyyti peltipurkissa maksaa sata pesoa vähemmän. Hyppäämme junaan ajoissa. Ja niin tekee myös joukko jalkapallohuligaaneja ja asemalla hillunut kokaiinihuuruinen neitokainen. Matkasta tulee ilmiselvästi kiehtova.

Edellisiltana Mar del Platassa on pelattu palloa ja nyt nuo pallonriivaamat olennot palaavat takaisin kotiin Buenos airesin lähiöön. Jälkipeli jatkuu koko alkumatkan. Juna kolistelee läpi lähiöiden ja gorillankokoiset kaverukset huutelevat ohikulkijoille avonaisesta ikkunasta kaikki edellisessä päivityksessäni opettamat törkeydet ja kymmenen muuta. Ne, jotka eivät valinneet kannattaa samaa joukkuetta, eli Riveriä vastaavat nakkelemalla junaa kivillä.

Huligaanin ikkunamessu

Kokaiinin sekoittama tyttö kulkee käytävää edestakaisin, etsii laukkua, joka roikkuu hänen selässään ja syyttää jalkapallokaveruksia matkatavaroidensa varastamisesta. Takanamme istuu lippalakkipäinen nainen vieressään suuri nalle, jonka rinnassa lukee: Te amo, rakastan sinua. Teksti on selvästi inspiroinut, sillä nainen laulelee nallelle rakkausaiheisia cumbioita.

Viimeiset päivät Miramarissa ovat sujuneet viluisissa mutta lepposissa merkeissä. On maalattu takan ääressä, kokkailtu linssipataa ja välillä olen tallustanut keskustaan roikkumaan köysissä ja renkaissa. Torstai-iltana on soivan puun ilta. Naapurissa asustaa parrakas ystävä, jonka pihalla on valtava puu. Puun alla juoksentelevat kanat, koirat ja naapurin lapset. Päätämme koristella puun kankailla ja lyhdyillä. Puu viritetään täyteen mikrofoneja ja hämärän koittaessa se alkaa soida. Siihen naputellaan erilaisia rytmejä, lehdet kohisevat tuulessa ja linnut pyrähtävät siivilleen. Puun alla palaa loimottaa nuotiotuli, jonka valot ja varjot heijastuvat musikanttien kasvoille. Kaksi kitaraa soittavat yöhön samanlaisia kaihosäveliä, joita minulle soitettiin unimusiikiksi, kun olin otsatukkainen taapertaja.

Soiva puu ja yöhetki

tuuli soittelee avaimia

Juuri nyt, perjantai-iltana kello kahdeksan, rojotan paikallisen pikkuveljen nojatuolissa. Buenos aires kohisee iltakaaosta, kun työläiset matkaavat koteihinsa lepäämään. Olen tehnyt pikkuisen hartiaterapian naapurin pariskunnalle ja kiitolliset rakastavaiset kantavat minulle palkkioksi täydellisesti jalkaani mahtuvat vaelluskengät. Lakkaan itkemästä omia harmaita salomoneitani, jotka unohdin vuosi sitten Pyreneille. Narutan kengät jalkaan ja harjoittelen askellusta huomista varten.

Olemme syöneet hyvin, paistatelleet pääkaupungin pölyisessä iltapäiväauringossa ja kilistäneet rauhalle ja rakkaudelle vehnänorasjuomalla, joka tekee pienemmästäkin ötökästä supermiehen. Ison leijonan rakentamat sandaalini on pakattu rinkaan pesulasta haettujen puhtaiden vaatteiden viereen. Huomisaamuna suuntaan kohti bussiasemaa, hyppään linjuriin ja matkustan melkein vuorokauden kohti valtavia Igazun vesiputouksia.

Yöhetkien pensselinpyörityksiä

On alkanut tämän Etelä-Amerikan kierrokseni viimeinen kuukausi, jonka vietän Brasiliassa. Filosofiassa, hiljaisuudessa ja ikilämpimän maan ihmeellisessä sykkeessä.