Nainen, levoton mieli ja lähtölaskenta nro 2

Bussipysäkissä lukee: hymyjen talvi 🙂

Olen herännyt mökistä iltakuudelta havahtuen siihen, että kohta päivän valo on mennyt, pian lähikioskintäti laittaa lapun luukulle ja saamme viettää illan mahat kurnien. Kipitän keittiörakennukseen, taistelen aamusekavan (vaikkei oikeastaan olekaan aamu vaan ilta) levottoman pääni kanssa, joka tarvitsisi kipeästi henkilökohtaisen assistentin käskemään, miten päivä tulee käynnistää sekoilematta ja törmäilemättä seiniin. Istahdan nojatuoliin. Aivoissa pyörii ampiaspesä ja kokeilen syyttää hömelöydestäni kaikkea liian ohuen pipon alla jäätyneiden aivojen ja xx-kromosomiyhdistelmän väliltä.

Radiossakin on tainnut juuttua levy paikalleen. Se suoltaa loputtomia rakkauslauluja, sama sävel espanjaksi ja englanniksi: ”Lailai, lankesin loveen niin tulisesti ja nyt kun oot mennyt, ahdistaa niin kovasti. ei enää oo syytä aamukahviakaan keittää tai kepillistä heittää.” Tyylivalikoimasta löytyy cumbiaa (joka vastaisi helposti suomalaista iskelmämusiikkia), latinohumppaa ja muita itkuvirsiä. Hanurin, kitaran tai huuliharpun säestyksellä. Nainen tai mies, kissa tai koira, tunneskaala on samanlainen. Levoton sydän ja kaipaava mieli, ja ihmispolo, joka yrittää selvitä tämän yhdistelmän kanssa.

Komennan itseni aamutoimiin. Laitan veden kiehumaan, kasaan takkaan läjän puita kylmeneviä iltahetkiä varten ja jumpatessani päädyn pohtimaan naiseuden ja levottomien ajatuksieni yhteyttä. Onko helpompaa suorittaa askareensa sekoilematta, ajattelematta ja harhautumatta sivupoluille, jos sattuu syntymään kaksilahkeisena? Päähäni putkahtelee erinäköisistä lähteistä kuulemiani väitteitä tai feminiinistä mieltä ylentäviä lausahduksia, esimerkkinä seuraava:

– Naiset eivät siksi etene elämässään, koska he eivät osaa keskittyä vain yhteen asiaan, eivätkä todellisuudessa tiedä, mitä haluavat.

Xx-kromosomiyhdistelmä ja kaaoksen estetiikka.

Väitteen lienee keksinyt joku suuräijä nimeltään Erkki-Petteri, mutta pakko myöntää, että paikoitellen tunnistan tuollaisen levottomuuden itsessäni. Esimerkiksi kirjoittamisen aloittaminen kestää kymmenen kierrosta keittiössä tiskipöydän, jääkaapin ja Narnian välillä. Kun minä teen kaikkea yhtä aikaa ja vuorotellen harhautuen ajatuksissani minne sattuu, joku kaksilahjeveikko olisi samassa ajassa sahannut satakiloa polttopuita, rakentanut ja lämmittänyt mökkinsä, heittänyt uistimen veteen, keittänyt kalasopan kokonaiselle pataljoonalle ja lyönyt viimeisen pisteen romaanitrilogiaansa, jossa kertoo, kuinka tuon kaiken sai aikaiseksi.

Kun peukalo ja etusormi ovat palaneet rakoille taistelussa tulen ja märkien polttopuiden kanssa, mate kaatunut pöydälle ja olen jahkaillut riittävästi ruokaa ja eläkepäiviäni suunnitellen, pääsen vihdoin huristelemaan kohti kioskia. Yö on pilkkopimeä ja pyörä hyppelehtii tien kuopissa kuin pyöräilijän mieli. Pimeydestä hyökkää muutama päämäärätietoinen koira. Minä väistän ja meinaan törmätä pimeässä tienlaidassa seisoskelevaan poniin. Ajan mäen ylös ja pysäytän keltaisen kulkupelini muutaman hengenvedon ajaksi.

Tolpannokassa istuu pikkuinen pöllö. Pysähdyn katsomaan ja elukka vinkkaa minulle silmää. Ota rauhallisesti, emäntä, kyllä se siitä. Pöllö vuokraa minulle pääkoppansa viikoksi ja jätän omani tienpielen ojaan. Joku koira saa ylikuumentuneista aivoistani herkullisen iltapalan. Pimeydessä rauhallisena makailee Atlantti ja tähdet ovat tehneet taivaaseen pikkuisia valojen kurkistusaukkoja.

Naama ja askeleet, jotka tuuli pyyhkäisi merelle.

Seuraavana iltana ilma-akrobatiatunnin jälkeen kokoonnumme naisporukalla tummasilmäisen artesaaninaisen punaisessa pikkukeittiössä. Mate-pannu kiehuu hellalla ja keskustelu kulkee juuri niin ihanan hallitsemattomasti, että ehdimme käsitellä kaiken valaistumisen ja Buenos airesin roska-autojen välillä. Kissa asettuu laiskana sohvankaiteelle, ja iltahetki kääntyy yöksi. Mitäs me ihanat naiset, kosmoksen kaoottiset tähtöset.

Levoton pää ja levottomat jalat, ehkä ne kuljettavat, vaikka matkasuunnitelma ei olisikaan niin selkeä. Niin, ja ne aikaansaamiset ja päämäärät. Ne kyllä  tulevat vastaan tuon matkan varrella, suunnitteli enemmän tai vähemmän. Kai sitä jollakin tavalla yrittää hallita elämäänsä, tekemisiään ja saavutuksiaan, ettei tarvitsisi kertoa paluumatkalla haikaralle, että sekoilin tyhjänpanttina, turhaan toimitit mut maan päälle.

Ja kuitenkin, että filosofia olisi mahdollisimman sekava muistelen, että parhaat asiat minun elämässäni ovat tapahtuneet, kun olen lakannut yrittämästä hallinoida elämäni jokaista kulmaa, saada väkisin aikaa jotakin erityistä. Tulleet vastaan kuin itsestään, kaiken sekavuuden keskellä.

Kuningattaren levoton päivä


Syksy kääntyy hitaasti talveksi. Myös meri näyttää kärsivän samasta taudista kuin minä. Se yllyttää itsensä sellaisiin kuohuntoihin, että pikkuinen kalastaja pikkuisessa paatissaan joutuu helposti saaliseläintensä uimakaveriksi. Tuuli puhaltaa kuin vanhanajan lännenelokuvissa, eikä hetkeäkään epäile hyökätä mökkimme lautaseinien välistä sisälle. Minä, muka suomalainen sissi, hytisen kuin torakka pakastearkussa. Suihkusta hipsiessä tuulenpuhuri takertuu ihoon ja pisarat nenänpäässä jäätyvät lasihelmiksi. Saksalaiset auringonpalvojat ovat pakkanneet laukkunsa ja suunnanneet Miramarista kohti kotimaansa suloista kevätaurinkoa. Ja samanlaisia haaveita alkaa hitaasti kyteä sisuksissani.


Talitinttien konserteista, tuhansien ylioppilaslakkien ja punalippumarssien juhlasta ja pitenevien iltojen ihmeellisestä hullaannuttavasta valosta haaveillessani sahailen ja kärvennän polttopuita. Kaikki pihapiirin eläimet hakeutuvat tulen lähelle suureen mykkyrään, jossa kukaan ei piittaa siitä, mikä on kissaa, koiraa tai ihmistä.

Lokit kirkuvat merellä ja tuovat mieleeni Hakaniemen torin, joka kylpee läpivalaisevassa kevätauringossa. Sinne  talvestaselvinneet kokoontuvat ulkokahveille ja nostavat kalpeat nokkansa kohti aurinkoa. Huumaantuvat valosta, lämmöstä ja lähestyvistä auringonlaskuista tyynten makeiden vesien äärellä.

Tulentekijän ote

 

 

Minä kääriydyn vilttiin ja lasken ensin kolmeen ja sitten seitsemään. Loppuviikosta juna kuljettaa takaisin Buenos airesiin. Siellä tämä pienempi leijonista, eli minä, pakkaa laukkunsa, taas kerran, ja suuntaa kohti kesää.

 

Pohjoinen Argentiina, Brasilian punainen paahtunut maa ja aurinko, pian tapaamme!

Mainokset

Likaisten asioiden ystäville

Romantiikan yökkötautiin sairastuttamien iloksi päätän kirjoittaa tämän tekstin likaisuuksista ja törkeyksistä. Tässä lukuohje. Ensimmäiseksi tulevat fyysisen maailman törkeydet, sitten kielelliset likaisuudet. Ja nonparelleina leivoksen päällä vielä muutama kielitöppäys espanja-suomi-rintamalta. Nautinnollisia lukuhetkiä. (Jotta lopputulos olisi autenttistakin autenttisempi, kirjoitan ikkunan ääressä aurinkopaikalla, jossa kärpäset härräävät ympärilläni kuin olisin kimpale puolimädäntynyttä lihaa.)

(Huomaa myös kauhuromanttinen kuvakertomus.)

Torakan matka päättyi hautausmaalle. RIP.

Tiistaina muutamme teltasta mökkiin, joka tyhjentyy, kun artesaanit lähtevät Ecuadoriin rakentamaan mosaiikkia seinään. Teltan pohjalta löytyy lottovoitto. Miljoona kiloa hiekkaa, roskia, kiviä ja muuta kuonaa, jota olemme kantaneet jaloissamme telttaan yön pimeinä hetkinä. Jokeriarvonnassakin onnistaa, huomaan, kun nostan patjat ulos.

Pohjista kauttaaltaan kastuneiden patjojen alle on ihana rakentaa pesä. Sen on ymmärtänyt myös ötökkä, jonka uskonto kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Madon ja kuoriaisen näköiset mönkiäiset pitävät minua yhtä epämiellyttävänä kuin minä heitä. Raukkaparat pakenevat kuka mihinkin suuntaan. Teltta siivotaan ja samoin mökki. Sisustamme uuden kotimme itämaiseksi luolaksi, jossa kankaat ja pienet kellot verhoavat sängyn ja suojaavat öttiäisiltä.

Rakas pikkuystäväni Nariz sucia on jo useampana päivänä kuopsuttanut nahkaansa vimmatusti. Pussaillessani sen pehmeää turkkia havaitsen, että otus on täynnä kirppuja ja muita syöpäläisiä. Mustat ötökät kulkevat onnellisina kissan valkoisissa mahakarvoissa. En tiedä siirtyykö minuun kirppulauma vai mielikuvitusolennot, mutta aivan kuin paitani alla alkaisi tallustella jotakin. Tuttu hirvikärpäsefekti syksyisiltä vaellusretkiltä. Näet yhden lentävän hirviön ja äkkiä tunnet, että kimpussasi on vähintään sata. Kutina päänahkassa ja paidan alla jatkuu vähintään jouluun asti.

Tahranaama

Ja kissa Likanokasta puheenollen, kissa ei ole ainoa, joka on likainen. Huomaan, että mukava luonnonläheinen elämä tulien ja maan lähituntumassa on tehnyt tehtävänsä myös meissä itsessämme. Lasken, että edellisestä pyykkivuorosta on kulunut kolme viikkoa. Rinkassani on myttynä läjä likiaisia ja vielä likaisempia vaatteita. Valitsen sen paidan, joka haisee vähiten, ja jossa on vähiten tuhkatahroja tai multaa. Farkun reidessä on öljyä, empanadatahroja ja mutatassuisen koiran hyppyjäljet. Likaisen tukan voi onneksi haudata pipon alle.

Keskustassa kauppareissulla erotun melkoisesti muista sivistyneemmistä homo sapienseista. Olen niin saastainen, että ohikulkijat vaihtavat kadun puolta, kääntyvät takaisin sinne, mistä tulivatkin tai vähintään peittävät lastensa silmät. Kaupan kassa pirauttaa vaivihkaa terveysviranomaisille. Täällä on joku, joka kannattaisi korjata talteen.

Ja koska olisi pinnallista pitäytyä vain ulkokohtaisissa saastaisuuksissa, siirrymme nyt verbaalisten likaisuuksien maailmaan. Iso leijona on myös herännyt mökistämme ja antaa minulle oppitunnin paikallisista loukkauksista.

Öiden tanssiva kauhu....

 

joutui hämähäkin ruokalistalle...

”Pelotudo” ja ”voludo” ovat kavereita, joilla on isot painavat kivekset, mutta pieni aivokapasiteetti asioiden toteuttamiseen. (Olisiko tämä suomeksi jotain palliaivon sukua). Nämä loukkakset ovat kärsineet kuitenkin siinä määrin inflaatiota, että niitä voi käyttää reippaasti ja hyvässä hengessä loukkaamatta nimityksen kohdetta. Naista kutsutaan boludaksi. Ja mikäli nimityksen kohteena on lapsi, voidaan nimitys muuttaa boluditoksi, eli pikku-palliaivoksi, joka on jo melkein hellittelyä.

Henkilö, jonka arvellaan olevan tarpeeton tai kyvytön tekemään mitään, nimetään perejilliksi, eli persiljaksi. Sitä voi ripotella pastan päälle, mutta ei siitä paljoakaan hyötyä ole. Läskiksi kutsutaan ihmisiä täälläkin, jopa niitä, jotka muistuttavat lihalliselta olemukseltaan enemmän sitä persiljaa. Ja jos halutaan puhua lempeästi, sanotaan gordita, pikku-läski. Oma läskiäiseni.

Ja tietenkin, niin Espanjassa kuin täälläkin, puhutaan maksullisten seksityöläisten jälkeläisistä. Sisarukset hijo puta ja hija puta ovat varsin yleisiä nimityksiä. Vaihtelua kaipaavat voivat kutsua kaveria pedazo de putoksi, eli huorankappaleeksi. Öylättiä ei täällä tunneta, niinkuin Espanjassa. Jos täällä ”paskot öylätin päälle” (”Me cago la ostia!” ) hermostuessasi, sinua katsotaan pitkään. Ja sitten kaiken päätteeksi sinut toivotetaan naaraspuolisen papukaijan jalkoväliin, ”a la concha del loro!”
Aamen.

aikaan kadonneet kahvihetket

Uusia kieliä opetteleva ei tietenkään voi säästyä nöyryytyksiltä ja töppäyksiltä. Saa valita itkeekö vai nauraako omalle kömpelyydelleen. Minä valitsen nauraa. Vaikka pääasiassa selviydynkin jo vaivatta espanjaksi, väsyneenä sattuu virheitä. Tässä pari päivää takaperin minulle kerrotaan, että naapurin emäntä on kuollut astmakohtaukseen. Yritän esittää pahoitteluni, mutta jostakin syystä onnistun toteamaan: Kuinka kaunista!

Huvitusta aiheuttaa myös hameensovitusretkeni. Pujotan pienen hameen päälleni yläkautta ja myyjä yrittää riisua sitä alakautta. Yritykseni on sanoa, että ei onnistu, lantioluuni ovat liian suuret. Ikävä kyllä huesos ja huevos ovat niin lähellä toisiaan, että lopputulos on: ”Hame ei mahdu pois alakautta, koska mulla on niin isot munat.”

Päivä on teemansa valinnut tosiaankin. Kirjoitussession aikana kärpäset ovat lisääntyneet puolella, sisään pöydän alle on ilmestynyt kämmenenkokoinen harmaa hämähäkkirumilus ja vessareissulla naamaani hyökkää arkkiviholliseni pitkäkoipinen kauhu, viitaitikka (joka on täällä aivan yhtä epämiellyttävä kuin lapsuuden kuumina kesäöinä huoneeni lampussa kummitellessaan). Ja mikä olikaan sen pihassa makaavan koiran nimi? Manchita, eli pikkutahra.

Juuri nyt isompi leijona tulee sisään keittiöön kantaen selässään suurta mustaa jätesäkkiä. Säkki tyhjennetään pöydälle ja sieltä levahtaa esiin melkoinen määrä paitoja, housuja ja sukkia, jotka joskus saattoivat olla valkoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että tänään on pyykkipäivä.
Tahrainen maailma puhdistetaan ja siivotaan, vaatteet ja kuontalot jynssätään putipuhtaiksi, kiroilevat suut saippuoidaan ja lihava hämähäkki hätistetään ulkolenkille, toivottaen:

a la concha del loro, boludito!

Haudansiivoajan kärry Buenos airesissa. (onkohan kyseessä asiakas itse vai lähiomainen? Sitä en uskaltanut kysyä.)

Amerikan suurin muna

Jono kiemurtelee ympäri Miramarin keskusaukiota. Uteliaimmat ja himokkaimmat ovat odottaneet kamera kourassaan jo viisi tuntia. Aukion laidalle on pystytetty valtava valkoinen teltta, jonka seinät avataan tasan kello kuusi. Ja kaikki haluavat olla paikalla, kun se paljastetaan. Nimittäin koko Amerikan suurin muna. ”Pitäkää lapset loitolla teltan rakenteista! Älkää tungeksiko! Kaikille riittää! Tästä munasta riittää koko maailmalle!” huutaa hurmioitunut nainen mikrofoniin.

Kello kuudelta se lyödään kappaleiksi. Neljä, kolme, kaksi, yksi. Ja se on halki. Ihmiset rynnivät sisään telttaan kädet ojossa ja suu vaahdossa. Jokainen haluaa saada oman palasen ja varmasti saakin. Nimittäin suklaamuna painaa 4200 kiloa. Hyvää pääsiäistä Miramar!

keittiö aamulla ja kisu matkalla ruokakupposelleen

Aamulla olen herännyt teltassa hirveään meteliin. Tuttuun tapaan teltan katolle laskeutuu vanha ystävämme kirkulintu, joka rääkäisee kolme kertaa. Siitä jatkaa pulu, Kukkukkuuuuu Kukkukkuuu. (Ihme, ettei jo itse ole tuskastunut yksitoikkoiseen loilotukseensa.) Aukaisen silmäni teltassa ja katossa naamani yläpuolella roikkuu valtava musta karvamato. Päätän siirtää uuden tuttavuuteni nurmikolle jatkamaan vaellustaan. Teltan ovea avatessani huomaan, että telttakankaassa on myös toinen pyhiinvaeltaja. Melkoinen etana on ottanut tehtäväkseen tapetoida telttakankaan limallaan. Hyvä on, elukat, jaetaan vaan tämä maailma ja teltta.

Siirryn keittiöolkkarirakennukseen, laitan tulet, keitän aamumatet ja teen aamujumppani. Palaan maten äärelle ja purkista livahtaa valkoinen hämähäkki. Vessanlavuaarissa makaa koppakuoriaisen maallinen tomumaja ja liedellä köllöttää liekissä paahtunut yöperhonen. Valkoinen muutaman vuoden ikäinen isovelikissa loikkaa seinässä olevasta reiästä hampaissaan elukka, joka näyttää myyrän ja gerbiilin sekoitukselta. Isoveli pudottaa uhrinsa hampaistaan ja piikkihampaiset pikkukissat saapuvat paistilihan äärelle salamana.

Mate

Minä istahdan alas ja juon maten, jonne hämähäkki on varmasti ehtinyt munimaan uuden ristilukkien sukupolven. Katossa pääni yläpuolella vipeltää toinen kahdeksanjalkainen, viisi kertaa isompi. Ja sata muuta elukkaa. Koiperhonen, ja sen serkku, siipikirppu. Lude ja haisukovakuoriainen. Maailma on viime päivinä tuntunut pursuavan erilaisia elukoita. Ötököitä, haukkoja pelloilla, hulluja vapaina kirmaavia puolivesikauhuisia koiria, ruskeita tai vaaleankirjavia hevosia, jotka laiduntavat lähipelloilla sekä määkiviä lampaita. Ja se naapurin irtonahkainen hauvavauva.

Pikkukissoja on kaikkiaan viisi. Ne ovat kuukauden vanhoja ja niiden päivät kuluvat riehuessa, äitikissan tississä roikkuessa, riehuessa, päiväunikasassa muiden karvapallojen kanssa sekä riehuessa. Muutaman kerran olemme erehtyneet nukkumaan keittiörakennuksessa ihanan takkatulen lämmössä. Kello viideltä aamuyöllä alkaa ralli, jossa ihminen jää alimmaiseksi. Karvapallot muuttuvat pieniksi hyökkäysyksiköiksi, jotka kohdistavat loikkansa vatsaan ja rintakehään, ja suuntaavat hampaansa suoraan ukkovarpaaseen tai nenään. Rauhallisen unen voi suosiolla unohtaa.

kissaystäväni

pantteri ja hauva viidakossa

Yksi noista kämmenelle mahtuvista otuksista on onnistunut ryöväämään sydämeni. Olen nimennyt sen Nariz suciaksi, (suomeksi likanokka tai tuhkakuono); sen tunnistaa siitä, että sillä on aina tuhkaa kuonossa ja järkyttynyt varovainen katse silmissä. Kun muut pennut vilistävät menemään pitkin lattialankkuja hampaat kaverin hännässä, Nariz sucia tassuttelee tulisijan ääreen ja istahtaa siihen hiljaa ja haikeana. Pienillä nappisilmillään se vahtaa tulta ja siinä samassa sotkee kuononsa tuhkaan. Pienen kissan suuri yksinäisyys. Nariz sucia, mi mejor amiga.

Nariz sucia

Perjantaina on taas täysikuu. Päätän vihdoin suunnata katsomaan öistä merenselkää. Toppaudun sellaiseen määrään vaatteita, että merituuli ei pääse ahdistelemaan. Kolme villapaitaa, myssy, huivi, ja näytän paksulta rikolliselta. Muut varoittelevat lähtemästä yksin liikenteeseen. Liikkeellä on paljon koiria, jotka hermostuessaan iskevät hampaansa paksumpaankin käsivarsilihaan, ja sitten on koukun osto edessä kapteenilla.

Menen kuitenkin. Ja tietenkin ensimmäisessä risteyksessä vastaani jolkottaa yksi tuollainen nelijalkainen. Se luimistelee aivan lähietäisyydelle. Tumma kirppusäkki ei näytä vaaralliselta ja päätän, että eiköhän tutustuta. Samassa paikalle loikottaa toinen, lassien kaksoisolento. Koirat painavat kuonoa naamaani vasten, eivätkä iske hampaitaan nahkaani.

Päin vastoin, ne seuraavat kanssani tien yli rantakallioille ja jäävät selkäni taakse päivystämään, kun minä istahdan pauhaavan kuningattaren äärelle. Joskus pikkutyttönä isä on kertonut minulle loputtoman määrän tarinoita kahdesta maailmanäärissä seikkailevasta koirasta, Miikosta ja Laikasta. Nyt, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin tapaan nuo seikkailijakoirat täällä toisella puolella maailmaa.

Seikkailijakoira Tigressä joen äärellä

Öinen meri on raivokas. Kuun valossa se paiskoo rantakallioon sellaisia vaahtopäätyrskyjä, että tunnen yhtäaikaa suurta kunnioitusta ja metsäsuomalaisen järvessäkasvaneen syvää kauhua. Tuo kuohuva lammikko on ahminut kitaansa loputtoman määrän lajitovereitani. Jonkun latinon rastapäisen sinisilmäisen veljen, kolmivuotiaan tyttären vaaleanpunaisine uimarenkaineen, kaukaiseen maahan suuntaavan sinilakkisen laivamatkustajan sekä monta monta muuta.

Täysikuun yönä on taas rumpukekkerit. Tällä kertaa kokoonnutaan naapurin pihassa, jonne eräs kaveri rakentaa taloa autonrenkaista ja mullasta. Kekkereissä tarjoillaan paikallista humppabensiiniä, jota kutsutaan espejitoksi (suomeksi pikkupeili). Käytännössä kyseessä on rommikola, joka rakennetaan kahteen eri kerrokseen. Kola pohjalle, rommi päälle.

Espejito ja käsi.

Tuo rommilla kirkastettu taikapeili paljastaa meille ihmisotuksille todellisen luontomme, kuulema. Olemme varmaankin sekoitus pikkukissan rakkautta pursuavaa pehmeyttä, katurakkien vesikauhua (tai merikauhua), yöperhosen intohimoista syöksyä kohti valoa sekä hieman niljakkutta, jota etana edustaa. Väitettäni syvemmin analysoikoot kaikki ne, jotka kellahtavat nuotion äärestä nurmikolle aamu-unille tutkimaan eläimellistä olemustaan.

Herään aamulla, kun pihaan marssii varpaista hiuskarvoihin asti aseistautunut poliisimies. Säikähdän, mutta poliisi tulee kyselemään vain pihapiirin kuulumisia. ”Mitä likka. Tiesitkö, että Suomessa tehdään maailman parhaat laivat? Ja mie oon muuten toiselta ammatiltani artesaani.”

Juuri nyt kello näyttää kahdeksaa ja ilta on taas kerran pimentynyt. Kukin elukka etsinee pian itselleen pehmoisen pesän, jonne kellahtaa odottamaan kyytiä höyhenten saarille. Tämä koppakuoriainen pakkaa taas kerran tietokoneen koppaansa ja suuntaa kohti valkoista telttaa. Ehkä munasta riittää vielä yhdelle suklaanhimoiselle.

Hyvää pääsiäistä, rakkaat suomalaiselukat! Kuonot kevättä kohti!

Junailua ja kansallisen häpeän hetkiä

Oletus on, että juna lähtee Buenos airesista kello 23.05. Epäilykseni heräävät jo siinä vaiheessa, kun näen tuon kulkupelin. Lättähattujen eteläinen serkku raahaa itsensä raiteelle numero neljätoista. Palaan muistikuvissani Intiaan, jossa kiskojen rautahevoset näyttivät pitkälti samanlaisilta. Joku kertoo, että Euroopassa eläkkeellejäänyt kalusto on toimitettu tänne Etelä-Amerikkaan jatkaamaan tehtäviään. Juna ei lähde Buenos airesista kello 23.05. Onneksi. Sillä siinä ei ole jarruja.

Teknikko pyöräilee lähikioskille, ostaa jarrut, asentaa ne huolellisesti paikalleen ja matka voi alkaa. Lähdemme kolistelemaan kohti eteläisempiä maisemia, raikkaampia ilmoja, metsää ja merta. Ja kaupungista poistuminen kestää, sillä kaupunki ei ole pieni. Lähiö nukkuu toisensa vieressä, ihmiset hämärtyvien katujen varsilla valmistautuvat yöhön ja kaikenkarvaiset koirat vilistävät menemään kohti yöllisiä seikkailuitaan. Siellä täällä parkissa nyyköttää rähjäinen auto, josta puuttuu maalia, ovi tai jarrut. Tungen pääni ulos avoimesta ikkunasta ja ihmettelen. Tervehei ja näkemiin pääkaupunkiseudun hulina.

Vaivun uneen, enkä siksi huomaa, että ilmassa alkaa mukavasti tuoksahtaa moottoriöljy…Kello kolme herään. Juna ei liiku. Olemme pysähtyneet keskelle pampaa. Loputon kuiva heinikko jatkuu harmaana karvamattona silmänkantamattomiin. Yö on tähtikirkas ja taivaan musta kita on täynnä tuiketta. (Mummon sanoin, taivaan suuri nappikauppa on avattu.) Kipuan alas vaunusta bongaamaan tähdenlentoja ja loikkaan suoraan voimajohtoon. Onneksi täällä kaikki johdot eivät toimi. Säästyn sähköiskulta sekä tähdenlennoilta ja nousen takaisin junaan.

vessanikkuna ja pampas argentinas aamuauringossa

Käytävää pitkin kipittää hikeentynyt konduktööri kulmat rutussa. Ymmärrykseni mukaan juna on hajalla ja kiskoille on hulahtanut 3000 litraa öljyä. Junan koneisto on yskäissyt viimeisen kerran. Olemme jumissa keskellä ei mitään. Menemme ravintolavaunuun, jonka ulkoasun perusteella voisi päätellä, että siirrymme Suomen itärajan yli ja suoraan 60-luvulle. Kahvit tarjoilee valkoiseen kauluspaitaan sonnustautunut asiallinen setä. Muitakin ihmisiä alkaa hiljalleen valua ravintolavaunuun juomaan turhautumiskahveja ja tupakoimaan. Mitä tapahtuu? Miksi emme liiku? Vaunu täyttyy savulla ja turhautuminen vaihtuu yhteiseksi huvittuneisuudeksi. Viiksekäs konduktööri murisee radiopuhelimeensa ja takoo nyrkillä otsaansa. Argentiinan rautatieliikenne! Kansallinen häpeäpiste!

Teknikko saapuu (hitaudesta päätellen pyörällä Buenos airesista) ja asettuu junan alle paikkailemaan vahinkoja. Tarkkailemme tilannetta ravintolavaunussa ja jossakin vaiheessa konnarin radiopuhelimesta kuuluu: Che, vinkkaathan ennenku lähdette liikenteeseen, kun siellä on teknikko junan alla. Ja samalla sekunnilla juna nytkähtää liikkeelle. Kiitos avusta teknikko. Toivottavasti lippiksesi ei liiskaantunut pysyvästi.

ravintolavaunun yötunnelmissa

Junat rappeutuvat ja rautatiematkailu muuttuu hetki hetkeltä arvaamattomammaksi. (eihän ole kuin reilu kuukausi siitä, kun täällä nähtiin vakavampi onnettomuus. Oncen asemalla aamujunan matkustajat saivat maksaa hengellään sen, että turvallisuudesta tingittiin, säästösyistä.) Kannattaa siis valita kolme kertaa kalliimpi bussi, toteaa poliitikkopete, jolla tietenkin on muhkea osakesalkku bussiyhtiössä.

Kaikesta huolimatta pääsemme perille. Vaihdamme bussiin, joka pudottaa meidät jonnekin Miramarin pikkukaupungin tuntumaan, luonnonhelmaan. Tuuli kampaa heinikkoa ja vihdoin näen sen, jonka tilasin. Sinivihreä kuningatar, Atlantin valtameri.

Vielä muutama kappale, jotka koen tarpeelliseksi kirjoittaa tähän pakettiin. Rakkaudesta teatteriin ja ihmisiin sen äärellä….Viimeisenä iltana ennen lähtöä pääkaupungista olen mennyt viikottaiselle teatterikurssilleni. Ryhmämme on kasvanut kahdella jäsenellä. Joukkoomme on liittynyt kaksi iäkkäämpää setää, jotka ovat kumpikin saapuneet paikalle puvuissa. Toinen on hermolomalle jäänyt rehtori, jonka psykiatri (täällä terapiassa käyminen on tosi yleistä) on suositellut teatteria osaksi toipumisprosessia. Toinen on suuren autoyhtiön pomoja, joka on pohtinut, että teatterin ja tarinankerronnan keinoin yritysmaailmassa saadaan ihmeitä aikaan.

Sessio alkaa, kuten aina, musiikkiliikuntatuokiolla ja sedät pääsevät kanssamme elämysvääntelehtimisen ihmeelliseen maailmaan. Ja tässä kohtaa minä saan syödä ennakkoluuloni. Vailla minkäänlaisia vaikeuksia he soljahtavat osaksi joukkoa, antavat äänten johdattaa liikettä ja tunnetta. Kaikki tuntuu heti luontevalta. Rakennamme monologeja ja tutkimme erilaisia liikeilmaisun tapoja. Kolmen tunnin aikana ehdimme sukeltaa kymmeniin erilaisiin maailmoihin, Minotauruksen labyrinttiin, Chacaritan hautausmaalle ja lähikauppaan.

Ja session päätyttyä, kokoontuessamme rinkiin jakamaan kokemuksia, huomaan, että paikalla ei ole yhtään setää. He ovat kadonneet, ja heidän tuoleillaan istuu kaksi pojankoltiaista, hangonkeksi naamassa ja silmät tuikkien. Juuri tämän vuoksi teatteri on niin ihmeellistä ja keventävää. Heittäytyessämme olemaan naapurinmummo, kiinan keisari tai kissa Matroskin, voimme unohtaa kuka meidän piti olla. Ja niin. Ehkä koko elämä onkin teatteria, ja koko olemisemme on ketju erilaisia rooleja, joita huomaamattamme näyttelemme. Autosedän sanoin: Täällä oli paljon kivempaa, kun mun töissä.

toteutuneen toiveen äärellä

Viikkoa myöhemmin teltta on pystytetty puiden katveeseen ja Buenos airesin mölyt ja pölyt ovat haihtuneet aivokopasta raivaten tilaa lintujen aamukonserteille, tulen rätinälle ja tuon sinivihreän kuningattaren kuohuille. Pihapiirissä päivät kuluvat puutöissä, haltijoita rakennellessa ja viiden kissanpoikaisen kolttosia tarkkaillessa. Välillä asetutaan tulen äärelle syömään.

Iltapäivän auringossa kävelen puiden varjosta meren rantaa kulkevan maantien laitaan, hyppään tienvarresta bussiin, suuntaan kohti Miramarin keskustaa, kahvikupillista ja nettiä. Ja joo, kyllä vanhan tekstin julkaiseminen tuntuu vähän siltä kuin tarjoaisi kuivaa pullaa vieraille. Ehkä tää köyhä ritari ei siellä maistu yhtä kuivalta kuin täällä.

Teehuone ja rauha