Narri ja lentävä koira

Herään, kun taivaalta sataa jäitä. Ukkonen jyrisee taukoamatta ja kuulostaa siltä, että koko kaupunki pamahtelee liitoksistaan. Kuukaudentakainen vedenpaisumus toistuu, eikä sade taukoa, vaikka vettä tulvii jo alakerroissa asuvien koteihin, kauppoihin ja työmatkailijoiden kenkiin. Kadut juoksevat jokina ja joku hatarammin rakennettu autonkottero on vaarassa muuttua pieneksi laivaksi, jonka aallot kuljettavat merelle. Huolestuneet uutistenlukijat selostavat sateenvarjojensa alta, että todennäköisesti tulva jatkuu useamman päivän. Kun kaupunki ottaa perusteellisen kylvyn, sitä kuivatellaan pidempi tovi.

IMG_5487

Sunnuntai-iltana taloon muuttaa uusi asukki. Hän saapuu Buenos Airesiin pienestä merenrantakaupungista vähintään yhtä hölmistyneenä kuin minä vuosi ja viisi kuukautta takaperin. Ensimmäisiä päiviään täällä viettävälle, herkkäkuuloiselle olennolle pääkaupungin meteli on hämmentävä kokemus. Puhumattakaan siitä, mitä nenä kertoo. Kaikkialla haisee märälle asfaltille, pakokaasuille ja aivan vieraiden kavereiden pissalle. Ja varmaan juuri siksi tämä uusi kämppäkaveri ei suostu tekemään tarpeitaan pihalle. Kiltisti hän kipittää lenkin lähipuistoon ja takaisin, mutta pissin hän säästää keittiönlattialle tai parvekkeen nurkkaan. Ukkosta tuo karvaturri on paennut sängyn alle, jossa se luimistelee korviaan ja selvästi kaipaa pikkukaupungin rauhaa. Kerron sille, että kannattaa olla itselleen armollinen ja antaa sopeutumiselle aikaa. Kulttuurishokki menee vähitellen ohi ja uudetkin nurkat alkavat hiljalleen haista tutuille.

Koirat leipomon ovella

Koiran haavehetki leipomon ovella

Muistan, että minullakin oli koira. Tai oikeastaan se ei asunut meillä kotona, vaan ukin ja mummon luona. Se oli susikoira ja muutenkin miltei sudenkaltainen. Suuri, vaarallinen, harmaa piikkihammas, joka ei epäillyt haukata tunkeilijan perstaskua kitaansa. Taisipa se osata lentääkin. Ukki ja mummo eivät tosin lemmikistäni tienneet, eivätkä äiti ja isäkään. Kerroin salaperäisestä susikoirastani vain koulussa harvoille ja valituille henkilöille, jotka tuntuivat tarvitsevan kunnon puraisua. Samaan tarinaan sisältyi hevimetallia kitarallaan soittava hurja eno, joka siskontyttöä puolustaakseen oli valmis täräyttämään kuittailijoilta kitarallaan tajun kankaalle. Todellisuudessa kaikki oli satua. Susikoiraa ei ollut olemassa ja eno oli rauhallinen kuin punatulkku pakkasaamuna. Mutta minä olin pesunkestävä huijari. Tarinankertoja tai narraaja, narratologin taimi, miten tahansa kukin tuon haluaa muotoilla.

Kahden mentävä satu

Kahden mentävä satu

Uskon edelleen: elämämme on satu. Kukin valitsee itse minkävärisellä kynällä satunsa kirjoittaa. Tyylilajivalikoima on loputon. Kyseessä voi olla hulvaton romanttinen huumoriopus, rohkaiseva kasvutarina, nopean toiminnan täytteinen dekkari tai K-18 kauhukertomus, jossa hörpitään myrkkyliemiä ja odotellaan taivaalta laskeutuvia tuntemattomia uhkia. Yksi vaihtoehto on myös kirjoittaa yksilöstä, joka joutuu aina vastakkain muiden lajitoveriensa kanssa ja tekee vallankumouksia tai ottaa turpaansa.

Ihmisten tarinat ovat kirjavia kuin kissan täkki. Tunnen henkilöitä, jotka ovat pysäyttäneet laumoittan varkaita, pelastaneet satoja kuuseen kiivenneitä lemmikkieläimiä ja löytäneet kadonneita lompakkoja siinä määrin, että Sherlock Holmes tuntisi itsensä puuhastelijaksi heidän rinnallaan. Tunnen henkilöitä, joille sattuu toistuvia onnettomuuksia. Kun katkennut jalka on paikattu, kopsahtaa kattoterassilta irtokivi keskelle kalloa ja halkaisee koko hökötyksen. Ja juuri kun he ovat selvinnet kuolettavasta sähköiskusta, heiltä ryöstetään viimeinenkin roponen tuntemattolla teräaseella uhaten. Tunnen myös henkilöitä, jotka köllöttelevät aina laiturin aurinkoisella laidalla, keksivät herkullisimmat jälkiruokareseptit ja löytävät elämänsä rakkauden kuin sadun prinssit ja prinsessat. Ja sitten ovat erikseen ihmetarinoitsijat ja muut, jotka kirjoittavat uskonnollisia hurmioteoksia erinäisten henkiolentojen ilmestymisistä ja katoamisista.

Turvatarkastus

Turvatarkastus

Ja millaisen elämän rakennan minä itse? Huomaan kirjoittaneeni muutamaa kynää vaihdellen. Välillä tarina kertoo eräästä pisamanaamaisesta narrittaresta, joka liukastelee banaaninkuoriin eri puolilla maapalloa ja maassa maatessaan lumoutuu löytäessään taivaalta Kassiopeian tähtikuvion kaksoisveen. Välillä tarinoissani hiippailee värikkäisiin harsoihin verhoutuva mystikkomuori, jolle tapahtuu asioita ainoastaan kohtalon johdatuksesta ja joka salaa uskoo kaiken X-filesissä näkemänsä todeksi. Hän on noitien lähettämä vakooja Kyöpelivuoren uumenista tai vähintään indigokansalainen. Toisinaan tarinoissani seikkailee supersankari, joka jaksaa jaksaa ja jaksaa, ja sitten taas kirjoittaa itsensä niiiin uupuneeksi, että hänen selkänahallaan on varmasti luututtu kokonaisen korttelin lattiat. Kaikki on satua ja itse valitsen, millaisiin satuihin milloinkin haluan uskoa ja miten ne haluan kirjoittaa. Kysyn itseltäni, millaisia satuja tarvitsen elääkseni elämäni niin kuin se olisi hyvä kirja.

Markkina-Martin tarinoissa Suomikin muuttuu juustojen ja lumihuippuvuorten luvatuksi maaksi.

Markkina-Martin tarinoissa Suomikin muuttuu juustojen ja lumihuippuvuorten luvatuksi maaksi.

Kun on kaukana kotoa, vaihtaa penkkiä, maisemaa, kulkuneuvoa, kieltä, keskustelukumppania tai lähikauppaa, on omiin tarinoihinsa helpompi saada uusi näkökulma. Ehkä kaiken haluaakin kirjoittaa uudelleen, hieman eri tavalla. Ja kuin taikaiskusta muuttua toisenlaiseksi fiktiiviseksi henkilöksi. Muistan erään arkkitehdin, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan luullut olevansa henkilö, joka ei pidä suklaasta. Kunnes hän eräänä päivänä, satunnaisesta mielijohteesta puolittain epähuomiossa laittoi palasen suuhunsa, ja huomasi, että oli pahasti erehtynyt. Todellisuudessa mikään ei ollut maistunut niin herkulliselta kuin se suklaa. Nyt hän syö tyytyväisenä suklaatyhjiötään täyteen, ja hahmottelee, missä kaikissa muissa yksityiskohdissa elämän käsikirjoitusta voisi korjata.

Joku muukin harrastaa seinille piipertämistä

Joku muukin harrastaa seinille piipertämistä

Vuodet kuluvat, lehdet kääntyvät ja koko ajan kirjoittajan kynä pysyy tuntuvassa liikkeessä. Mummolan lentävä susikoira on jo vuosia takaperin muuttanut Turkuun opiskelemaan lääketiedettä. Enkä minäkään ole enää se koulunpihalla jalat vinksallaan seisova paksu tyttö, joka oli niin outo, että muut eivät siitä sellaisenaan tykänneet. Ehkä en koskaan ollutkaan.

Mystisen narrittaren viimeinen viikko Buenos Airesissa on alkanut. Vietän koko yön suuremman leijonan vasenta villasukkaa neuloen. Kun ensi maanantaina lennän kohti kesää, täällä ilma-alat jatkavat viilenemistään, viimeisetkin lehdet putoavat ja kaupunki pukeutuu kylmään talvivaloon. Ensimmäinen sukka on valmistunut jo tammikuussa, kirpeänä pakkasaamuna Kuopiossa kiroilun ja hampaidenkiristelyn säestyksellä. Sen pari tulee valmiiksi ja pitää sisällään varmasti vähintään yhtä monta löysää silmukkaa ja virhepistoa kuin edellinenkin, mutta täyttää sydänalani tyytyväisyydellä. Tuntuu hyvältä neuloa viimeinen silmukka, sulkea ympyrä ja saada jotakin valmiiksi. Ja kaiken tuon keskellä olla armollinen omalle keskeneräisyydelleen. Sille, että minulla on lupa neuloa villasukka, joka muistuttaa baskeria. Ja siitä huolimatta se lämmittää.

talvivaloa

talvivaloa

Yläkerrassa viimeistä saumausta odottaa mosaiikkipalasista koottu merikieppi, josta lopulta tulikin vesipisaroita ja punaisia sydämiä kasvava puu. Sade jatkaa rummuttamistaan, bussit uiskentelevat kohti keskustaa ja pieni musta koiraystävämme on uskaltautunut sängyn alta ikkunan ääreen. Siinä se istuu, uudet tuoksut nenässään, ja haaveilee lentämisestä.

Mainokset

Kikkelisetä, Gaudi ja Rosvo

Kyllähän tekin kaikki hänet tunnette? Hänet, jolla oli jotakin niin erityistä, että hän halusi näyttää muillekin sen, jonka itse koki niin ihmeelliseksi. Riskit oli tiedossa. Ehkä yleisö ei pystyisikään sulattamaan teosta. Voisi olla, että joku väittäisi häntä vinksahtaneeksi ja hänen taidettaan jumalanpilkaksi tai

Luomisen ja bussinodotuksen tuskaa

Luomisen ja bussinodotuksen tuskaa

sopimattomaksi sekoiluksi. Saattaisi olla, että joku jopa kauhistuisi ja kääntyisi pois inhoten. Mutta halu ilmaisuun oli suurempi pelkoa. Saman riskin toteuttaa itseään vastaanotosta huolimatta, ottivat sekä mosaiikkiarkkitehtien kuningas, Gaudi, että lenkkipolkujen harmaatakkinen hiippari, itsensäpaljastelija. Mitä tekemistä näillä kahdella muistoihini painuneella veikkosella on tämän blogipäivityksen kanssa? Sen saat tietää, jos sylkäiset hartiasi yli, pyörit kolme kertaa ympäri ja luet tekstin loppuun.

Minä kohtasin ystävämme kikkelisedän talvisena sunnuntai-iltana vuonna 1992. Istuin lankkupenkillä Rantakylän luistinradan reunalla. Olin juuri naruttanut luistimet jalastani, kun huomasin että pukukopin vierustalla seisoi harmaa hahmo. Tarkensin katsettani ja huomasin, että jotakin olennaista puuttui. Nimittäin vaatteet.

Syysvaloa

Syysvaloa

 

IMG_5436

Koppiin nojaileva viiksekäs miekkonen oli kyllä muistanut pukea päälleen beigen Pulttibois-tyylisen puolipitkän takin (juuri sen, jota kutsutaan itsensäpaljastelijan takiksi.) mutta muut vaatteet olivat unohtuneet. Siinä hän seisoi hievahtamatta ja toljotti minua jähmettyneenä kuin kalatiskin kirjolohi. Sukukalleudet roikkuivat surkeana nippuna karvaisten koipien välissä. Tekemättä tarkempia havaintoja, keräsin luistimet, suojat ja lapaset käsiini ja pingoin hädissäni kotiin. Illalla soitettiin poliisille. Seuraava kohtaaminen tapahtui Barcelonassa 20 vuotta myöhemmin. Istuin aamukahvilla, kun tämä mastotaiteilija purjehti ohitseni avonainen aamutakki tuulessa liehottaen. Sen koomin en olekaan häntä tavannut. Mutta aina silloin tällöin joku tapaa. Lenkkipolun puiden varjossa, parkkipaikalla tai jossain aivan yllätyksellisessä maisemassa.

21 vuotta myöhemmin istun suihkunraikkaana olkkarissa. Argentiinalainen

Vahtikissa

Vahtikissa

televisio, tuo homoerectuksen aikainen viihdelaatikko, esittää dokumenttia pornoelokuvien ohjaajasta, paksusta kikkarapäisestä äijästä jonka itseilmaisu keskittyy juuri näihin itsensäpaljastelijoihin. Olen viettänyt päivän kerrosta ylempänä sijaitsevan asunnon remonttipuuhissa. Tällä kertaa oma tarpeeni luoda jotain silmää miellyttävää ja sukellella estetiikan vesissä on johtanut minut uudenlaiseen työtehtävään. Työsopparissa lukee: Rakenna kylpyhuoneeseen mosaiikkiseinä. Olen hahmotellut olevani käytännönhommissa yhtä kätevä kuin porsas pitsinnypläyksessä, mutta jostain syystä olen ottanut tehtävän vastaan. Netistä löydän ohjeet aloittelijoille: On viisainta aloittaa mosaiikkitöiden tekeminen rakentamalla esimerkiksi valokuvakehys.

IMG_5323Työn ensimmäinen osio sujuu kohtalaisen mutkattomasti. Hommaan sinisiä, turkooseja ja valkoisia laattoja komppaamaan käytössäni olevia likaisia cafe con lechen värisiä laattoja. Mittaan ja sommittelen, piirrän seinät lattialle ja paukutan vasaralla sata yksi laattaa pirstaleiksi. Heittelen pirstaleet kauniiksi asetelmaksi kuin Gaudi konsanaan, ja muutamassa päivässä lattialle on syntynyt kymmenestä tuhannesta ja yhdestä pirstaleesta rakennettu merikieppi. Taustalla soi klassinen musiikki ja kaikki on sen verran harmoonista, että kodin kuvalehti saa tulla tekemään reportaasin kylppäreiden uudesta kuningattaresta. Tyytyväisenä työhöni siirryn vaiheeseen kaksi: Kameli on rakennettu, on aika ratsastaa. Tarkoitus on siirtää nuo pirstaleet kauniiksi muodostelmaksi seinälle. Kiipeän kamelin selkään ja silloin se katkeaa.

Kahvitauko

Kahvitauko

Juuri silloin radiolähetyksen juontaja vaihtuu. Ilmoille kajahtaa Beethovenin viides. (kokeiles huvikseen suorittaa mikä tahansa työtehtävä tämän musiikin säestyksellä. Puurosi palaa varmasti pohjaan ja örkin nuoli lävistää vatsalaukkusi ennen kuin pääset takaisin Kontuun.) Lätkin laastia seinään ja alan yksi kerrallaan kiikuttaa pirstaleita seinälle. Tajuan hyvin nopeasti, että aivosoluni eivät saa operoitua teosta seinälle samanlaisena kuin sen näen lattialla. Koska olen suomalainen, jatkan yrittämistä kaksi tuntia. Tuntuu mahdottomalta luopua suunnitelmasta ja asetella pirstaleet hieman erilaisiin kulmiin.

Aivoni jankkaavat, että muodon täytyy säilyä, ja palojen on kiivettävä seinään kuten ne ovat lattialla tai merikieppi on mennyttä. Isompi leijona yrittää vinkata, että kuva säilyy vaikkeivat palaset olisikaan millileen samoilla paikoilla. Itkua vääntäen yritän ja yritän. Otan kuvia rakennelmasta, kuskaan pirstaleita edestakaisin ja kuulen kuinka Gaudi pyörii haudassaan niin, että kaikki Barcelonan mosaiikit helisevät. Pelkään, että työstä tulee kammottava ja talon tuleva asukki kerää kamppeensa, poistuu paikalta ja soittaa poliisin. Epätoivoisimmalla hetkellä muistan vanhan ystäväni Jordin vinkin silloin, kun yritin samalla suomalaisella apinanraivolla puhua virheetöntä espanjaa. Ota rennosti, ota kalja.

IMG_5305

Yhteistyötä

Laastitahrojen peitossa laskeudun alakerran kiinalaisten ruokakauppaan ja ostan ison pullollisen olutta. (Ne jotka tarkemmin juopottelukulttuurini tuntevat, tietävät, etten ole puoleentoista vuoteen koskenut alkoholipitoisiin nesteisiin.) Joka tapauksessa muovikupillinen lämmintä olutta tekee tehtävänsä. Kippaan mukin kitusiini, piirrän vinhan merikiepin seinälle, ja unohdan millaista kielioppia se noudatti lattialla. Pirstaleet kiipeävät seinälle kuin itsestään ja elämä alkaa helpottaa. Ehkä en käytä tätä reseptiä työtä jatkaessani, mutta myönnettävä on, että aivot ovat toisinaan hommissa lähinnä tiellä. Kuin apina, joka esti itseään kiipeämästä puuhun, koska hän päätteli tarvitsevansa tikapuut.

Luomistyön äärellä tarvitsee sopivassa suhteessa tarkkaavaisuutta, kykyä arvioida työn tuloksia sekä tietynlaisen suuntaa-antavan suunnitelmat. Mutta erityisesti tarvitsee luottamusta tuntemattomaan. Määränpää ja lopputulos ovat aina jossakin määrin arvaamattomia, mutta hyväksyttäviä silloin, kun ei juutu ajatukseen tietystä muodosta, jota on pakko noudattaa. Parhaimmillaan lopputulos yllättää tekijänsä ja onnistuu samalla opettamaan hänelle jotakin uutta. Merikieppikin, ottaessaan uutta muotoa, saattaa tuoda tuntemattomia kaloja tullessaan.

Olen aaltojen murtaja

Olen aaltojen murtaja

En tiedä, väänsikö Gaudi itkua Park Guelliä rakennellessaan vai oliko hän nauttinut oluensa ja työskenteli kevein mielin luottaen siihen, että se, mikä jossakin vaiheessa näytti järkyttävältä kaaokselta, muuttuisi lopulta sellaiseksi ihmeeksi, jota ihmiset tulisivat katsomaan kaukaa. Joka oli tuottanut iloa luojalleen ja tuottaisi sitä myös katsojilleen. Uskon, että hän ei murehtinut työn ollessa puolitiessä, vaan luotti siihen, että valmista tulisi, oli lopputulos enemmän tai vähemmän yllättävä. Esityksensä loppuun saattoi myös rantakyläläinen itsensäpaljastelija, tarina ei kerro, oliko hän enemmän huolissaan vai ylpeyttä esityksensä lopputuloksesta. Tarve meillä kaikilla kolmella oli yhteinen. Saada paketti valmiiksi ja sitten jakoon. Että muutkin voisivat jakaa visiomme kanssamme.

Maan alla kulkee juna

Maan alla kulkee juna

 

Seuraavana päivänä teatteritreenien jälkeen kohtaan toisenlaisen sedän tarpeineen. Pienellä poikkikadulla tallustaessani huomaan, että lähestyvä äijä piilottelee vaatteiden alla jotakin, jonka hän pian aikoo paljastaa. Arvaan kaksi kertaa ja toinen osuu oikeaan. Katson ensin luihukkia ja sitten veistä, joka osoittaa otsikkooni. Rahaa, kiitos. Tuijotan hölmistyneenä ehtimättä reagoida mitenkään, enkä tiedä mikä jumalallinen väliintulo tapahtuu, mutta miekkonen laskee veitsen alas ja alkaa perääntyä todeten: Ei tosi, ei tosi. Rahat säästyvät ja henkikultakin, mutta jatkossa tiedän kulkea isoa katua palatessani kotiin.