Barcelona, Katalonian kuningatar

Mies ulvoo rappukäytävässä surkeana kuin laumastaan hätistetty susi. Avaa ovi, porrfavor, lupaan olla kunnolla. Tulistunut emäntä on saanut tarpeekseen, taas yhden kerran, ja heittänyt tumman prinssinsä pihalle. Hijo puta! Vihaan sinua, ala vetää tai soitan poliisit. Ovi ei aukene ja sulhanen jatkaa surkeana itkuvirttään.
On lauantaiyö kello 2.30, Barcelonassa, Ravalin kaupunginosassa, joka on kuuluisa siloittelemattomasta elämästään. (Muistan erään ystäväni ympäröineen tämän alueen matkaoppaansa kartasta: Ei tänne!) Paikallista parisuhdedraamaa on jatkunut jo useamman tunnin ajan. Välillä huutaa nainen, välillä mies, välillä lapset ja sitten koira. Makaan majapaikassani sohvalla ja nukkumatti on laukannut sinisellä ponillaan jonnekin hiljaisempiin maisemiin. Vaikka perheriita ei olekaan mikään mukavin asia maailmassa, on sen traagisuudessa jotakin elämänmakuista estetiikkaa. Karjukaa siis rauhassa, eteläiset ystävät, ihmissuhteet tulevat ja tuovat mukanaan valot ja varjot.

Aamu koittaa, ruumiit on lakaistu kaduilta, ja ne ovat siirtyneet kävellen koteihinsa nukkumaan. Yöelämän levottomuus on kääntynyt sunnuntaiaamun rauhaksi. Raval näyttätyy värikkäänä ja monikulttuurisena alueena, jossa ei ole mitään niin karmivaa, että pitäisi kääntyä takaisin. Ihmiset kaduilla taluttavat koiria, lastenrattaita ja isoäitejä, kuka mitäkin, istahtavat kahville kulmabaariin, tupakoivat puistoissa sydänkäpyjensä kainalossa ja unohtavat uuden viikon pian alkavan. Aurinko valaisee ohijuoksevan koiran häntäkarvat ja minä kipitän tuttuun tuuliseen aamukahvipaikkaan Barcelonetan rantaan. Vanha ystäväni välimeri kimmeltelee etelän lämpimänkirkkaassa valossa. Jos jossakin paikkassa voisi pysäyttää ajan, niin juuri tässä maitokahvini ääressä sen haluaisin tehdä.

Barcelona juhlii koko viikon suojelupyhimystään Merceä. Kaupunki täyttyy muusikista, teatterista, sirkustaiteilijoista ja erilaisista perinteikkäistä riennoista akrobatiasta tulijuoksuun. Kongressin aukiolle nousee torneja, joissa ihmiset kiipeävät toistensa hartioille jopa viiteen kerrokseen. Puistossa esiintyy pahankurinen pelle, joka panee halvalla huviksi espanjan katastrofaalisen taloustilanteen, ohikulkevan naisen suuren rintavarustuksen sekä yleisössä seisovan sedän kaljun päälaen. Kiinalainen nuorimies saa takaraivoonsa pehmennetyn karateiskun, eikä pelle itsekään säästy omalta ironialtaan hihhuloidessaan ilman paitaa olemattomia lihaksiaan pullistellen. Viereisellä aukiolla annetaan halukkaille tanssitunteja salsasta chachachaahan. Pyllyt pyörivät ja kaikkia hymyilyttää.

Sunnuntai-ilta huipentuu tulijuoksuun ”Correfoc” Via Laietanalla. Kun me suomalaiset käytämme suojalaseja tähtisadetikkuja pitäessämme, ovat eteläiset ystävämme hieman riskinhakuisempia, tai pitäisikö sanoa huolettomampia. Tulikulkueen katsojat vetelevät kyllä huiveja hiustensa, silmiensä ja suidensa peitoksi, mutta tarkoitus on suunnata suoraan tulien alle. Odottava ihmislauma huiveineen näyttää joukolta maantierosvoja, jotka ovat kokoontuneet tienlaitaan odottamaan maaherraa ja hänen kullalla koristeltua poniaan.

 

”Helvetinportit” levahtavat selälleen ja tulitus voi alkaa.  ja valtavat tähtisadetikut pyörivät ilmassa ja heittelevät kipinöitä kaikkialle ympärilleen. Ilotulitusraketteja sinkoilee ilmoille ja osa päätyy kadunlaidan talojen seinille. Raketit paukkuvat kilpaa rumpujen jylinän kanssa ja ihmiset väistelevät kipinäsadetta innosta kiljahdellen. Kadulla kulkee tulenpyörittäjien lisäksi lohikäärmerakennelmia, monenkokoisia hirviöitä ja kaikenikäisiä rumpaleita. Kulkue jättää peräänsä paksun tulikivenkatkuisen savupilven, jota katsoessa luulisi suuremmankin sotajoukon vyöryneen ohitse. Tuijotan tuota kipinänäytelmää vaikuttuneena ja mykistyneenä. Silloin kun tämä kaupunki juhlii, se kuuluu ja näkyy marsissa saakka.

Valtion tiukasta rahatilanteesta huolimatta ilotulitteista ei ole säästelty. Juhlat juhlitaan, valtava määrä raketteja ammutaan taivaan tuuliin ja hauskaa tuntuu tämän hetken ajan olevan lähes kaikilla. Talouskriisi ei kuitenkaan jää unholaan, vaan tulee viikon aikana mainituiksi useamman kerran. Yksi jos toinenkin esiintyvä taiteilija heittää synkänsävyisiä vitsejä ihmisten lompakoiden paksuudesta, leivänpäällisistä ja valtion kassan vajeesta.
Kotimatkalla pysähdyn minikokoisessa kynttilöin valaistussa sivukujan baarissa ja tilaan cavan. Yö pimenee välimeren kainalossa, laivojen valoja tuikkii merellä, ja vuorten pienet valaistut ikkunat vastaavat.

Ensimmäisen matkaviikon olen viettänyt pohjoisessa Kataloniassa vanhan ystäväni J:n luona. Hän on yllättäen hankkinut moottoripyörän ja muuttanut Barcelonasta pikkuiseen kylään, lähelle Gironan kaupunkia. Asunnossa on suuri kattoterassi, jonka aurinko kuumentaa lämpölevyksi. Aiemmin kesällä tässä olisi voinut grillata munakkaan. Ikävä lisä tähän ihanuuteen on naapurin sikala, joka muistuttelee olemassaolostaan, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta päin. Possujen parfyymi kantautuu auringonpalvojan nenään ja on paikoin niin voimakas, että tuntuu tarpeelliselta yökkäistä kaiteen yli alakerran rouvan puutarhaan. Viikon aikana ehdimme piipahtaa saksalaisen perheen tupaantulijaisjuhlissa, jossa argentiinalainen asado-mestari paistaa todennäköisesti kokonaisen lehmälauman punaviinin ilostuttamille kyläläisille. Koirat pöytien alla kulkevat kuono maassa toivoen, että jotakin olisi pudonnut, ja aina onkin.

Girona värikkäine taloineen ja vuoristomaisemineen on näkemisen arvoinen paikka junamatkan päässä Barcelonasta. Usein huomattavasti Barcelonaa rauhallisempi kaupunki sijaitsee kahden puolen jokea. Gironan vanha goottilainen keskusta johdattaa kuljeskelijan suoraan vuosisatojen taakse. Juutalaiskortteleiden minikujia kävellessä, kiviportaita kiivetessä ja katedraalin aukiolta vuorille tähytessä tuntee olevansa elokuvassa. Ja niin, täällähän tosiaan kuvattiinkin ainakin yhtä leffaa, joka teki vaikutuksen. Muistatteko Parfyymin ihanat yölliset kujajuoksu ja aukion suurorgiakohtaukset? Täällähän nekin kuvattiin. Katedraalin viereen on istahtanut nuori mies, joka naputtelee sormillaan wokkipannua muistuttavaa soitinta (mikä tämän nimi sitten olikaan?) Tädin ikkunalla kasvaa punainen pelargonia ja kahvin tuoksu laskeutuu naapurin asunnosta alas kadulle.

Toiseksi viikoksi majoitun J:n ystävien kotiin Ravaliin. Pariskunta edustaa sarjaa: rakkautta ensi silmäyksellä. Yksitoista vuotta sitten pienessä Graciassa sijaitsevassa indie-elokuvateatterissa paikallinen työntekijä ihastuu katsomossa istuvaan pohjoisen Euroopan kaunottareen. Valkokankaalla pyörii Dancer in the dark. Tämä valoisa pariskunta majoittaa minut koko viikoksi ja jakaa kanssani ajatuksia ja monta unohtumatonta iltapalahetkeä, joiden aikana nautitaan muun muassa kaikenlaisia valkosipulilla kynsittyjä merimölliäisiä.

Lauantaina piipahdan Sant Cugatin pikkukylässä Barcelonan yläpuolella vuoristossa. Pidän taidetyöpajan paikallisille puolisuomalaisille muksuille. Kaikki suomenkieliset sanat eivät muistu nuorille taiteilijoille heti mieleen, mutta pienen muistuttelun jälkeen yhteinen ymmärrys löytyy ja uusiakin sanoja keksitään. Kynät piirtävät taikametsän, jossa on eläimiä hömelöistä pöllöistä voltteja tekeviin kissoihin. Eläimet piileskelevät puna-sini-keltapilkullisten puiden katveessa. On mahtavaa astua mini-Suomeen keskellä Kataloniaa. Ja on mahtavaa, että muksut tutustuvat myös siihen osaan juuriaan, joka ei ole samalla tavalla läsnä jokapäiväisessä arkielämässä. ”Kuka on käyny Suomessa?” kysyy viisivuotias pellavapää. Kaikkien kädet nousevat.

Työpajan jälkeen minä pysähdyn hetkeksi luostarin viereiselle suurelle aukiolle. Terassit täyttävät viikonloppuvaihteelle siirtyneet perheet. Vanhemmat lipittävät iltaoluitaan ja lapset kiikkuvat päät alaspäin aukion valtavassa puussa. Ilta-aurinko värjää maailman lämpimän keltaiseksi, luostarin kello lyö seitsemän ja pian on aika laskeutua keskustaan katsomaan, millaisia konsertteja tänä iltana on tarjolla. Ravalin kaduilla papparaisorkesteri valmistautuu vetäisemään sydäntälämmittävän Guantanameran.

Barcelonasta lähteminen vihlaisee. On tuntunut aina jollakin tavalla väärältä lähteä pois täältä. Joka kerta lentokoneeseen noustessa jää sellainen tunne, että kaikki jää kesken. Olisi vielä miljoona pikkuaukiota istuttavana, miljoona puiden reunustamaa kujaa käveltävänä, miljoona seinäkirjoitusta luettavana, saman verran ihmiskohtaloita kuultavana. Jokainen hetki tuntuu niin täydeltä. Kun entinen asunto on tyhjennetty, on aika suunnata kohti lentokenttää. Välilaskeudun viideksi tunniksi Saksaan, joka tuntuu minun makuuni yhtä virkistävältä kuin kolme kertaa käytetty Euroshopper-teepussi. Vieressä istuvan naisen kasvoilla kuvastuu määrätietoinen vakavuus ja jotakin surullista liikahtaa rintalastani alla.

Maailmassa meille jokaiselle on omat paikkamme. Ne, jotka ympäröimme kartasta: Tänne! Nuo paikat kutsuvat meitä kerta toisensa jälkeen ja herättävät sisällämme jotakin sellaista, joka kotikulmilla vetäytyisi tornikammariin nukkumaan. Jätän osan sydämestäni Barcelonaan, ja jätän suosiolla vielä ne miljoona asiaa tekemättä. Että voisin palata takaisin.

Mainokset

Rio de Janeiro – Liperi

Nimipäiväni aamu kello 4.45. Kipitän sateesta kiiltävää Arkadiankatua kohti rautatieasemaa. Syksyinen Helsinki nukkuu aamuyönuntaan, vain muutamassa ikkunassa tuikkii valo. Joku täti on herännyt hesarin kolahdukseen, ja naapuriin palannut yötyöläinen sulkee pimennysverhoja ja käy nukkumaan. Minä kiipeän bussiin, jonka etunokassa lukee Airport. Katuvalot tekevät valokeiloja puille ja puiston sinivihreälle suihkulähteelle. Aamuyön hämyssä kaikki näyttää salaperäiseltä kuin kulkisin keskellä elokuvan kulisseja, jonne näyttelijät eivät vielä ole heränneet. Ja heti, kun bussi nytkähtää liikkeelle, myös päässäni liikahtaa. Kirjoittaja sisälläni on vihdoinkin tullut takaisin.

Edellisen kerran sormeni ovat tapailleet näitä näppäimiä kuukausia takaperin. Kirjoittava minä on vetäissyt luun poikittain kurkkuunsa jo Brasiliassa ja sen koomin hänestä ei ole kuultu mitään. Hän on jäänyt jonnekin Ouro Preton kylän ja Rio de Janeiron suurkaupungin väliin. Olen viettänyt viimeisen Etelä-Amerikan viikkoni ilman kirjoittavaa ystävääni ja sanoja, joilla olen tottunut hahmottelemaan maailmaa.

Rion kovin jätkä

Riossa on satanut. Olen kiertänyt graffittien kirjomaa keskustaa ristiin rastiin. Olen mennyt uimarantaan, jossa ei saa uida vaarallisten merivirtausten vuoksi. Juuri sillä hetkellä on mennyt menojaan aurinkokin, ja kaupunki on peittynyt paksun pilvimössön sekaan. Olen eksynyt favelaan, kiivennyt kirjavia mosaiikkiportaita, nähnyt tumman nelikymppisen naisen sambaavan syntymäpäiväänsä hehkuen kuin kuusitoistavuotias. Olen kiivennyt kivi-Jeesuksen hameenhelmoihin lipittämään mangomehua ja polttamaan poskipääni ties kuinka monennen kerran. Eksynyt sivukaduille keskelle huumeveikkojen humppakarkeloita.

Huokaisten olen ihmetellyt tuota kihisevää kaupunkia, sen rytmikästä elämää. Kuitenkin väsymys on kulkenut varpaista päähän ja olen tuntenut etsiväni jotakin, jolle en enää jaksa muistaa nimeä. Tajuamatta itsekään, miten koko puolivuotinen hujahti, nousen brittiläisen siiville ja palaan Suomeen. Rio jää hehkumaan kuumankosteaan yöhön kuin suurensuuri hiillos.

Saavun Suomeen kolmas kesäkuuta. Tömähdän Helsinki-Vantaalle vailla minkäänlaista aavistusta tulevien kuukausien sisällöstä. Ensimmäinen viikko kuluu töissä jetlagin kanssa kärvistellessä. Ensimmäiset päivät selviän hyvin, mutta torstaina työpajan lapset alkavat valittaa: puheeni sisällöstä ei kuulema saa mitään tolkkua. Olen pudonnut kartalta, tietämättä edes mikä kartta on.

Kulttuurishokki tuntuu iskevän ihmiseen vasta hänen palattuaan kotiin. Ulkomailla ollessa tuntee itsensä pelkäksi valkokankaaksi, jonka pintaan uudet kuvat heijastuvat. Matkailija voi harhailla loputtomasti. On lupa näyttää hölmöltä, kiertää vahingossa sama kortteli kolme kertaa ja antaa asioiden tulla yllätyksinä vastaan. Kotimaassaan alkaa heti tuntea tarvetta sijoittua johonkin ja määritellä itsensä sijaintinsa perusteella. Mielen sisäinen organisaattori vetää virka-asun niskaansa ja alkaa kysellä: Missä asustat, kaveri? Mitäs meinasit tehdä? Minne menet seuraavaksi? Aiotko nyt pysyvästi jäädä Suomeen? Kuka olet? Ja mitä helkkaria oikein meinaat tehdä tuolla elämälläsi? Vaivun syövereihin huomatessani, että minulla ei ole vastauksia yhteenkään noista kysymyksistä. En tiedä. Tunnin kuluttua luultavasti syön ja sitten katson, mitä tapahtuu. Pidemmälle tuntuu hankalalta nähdä.

Minut adoptoidaan Ahonkylän vanhaan kouluun, jonka ystäväni Villikoira ja Nasu ovat ostaneet. He ovat nähneet vision yhteisöstä jo kotvan aikaisemmin ja minun poissaollessani kaikki on tapahtunut sukkelasti. Koulu on sudittu sen verran värikkääksi, ettei heti unohda olevansa elossa. Jokaisen asukin huone näyttää erilaiselta. Joku on sininen, toinen oranssinpunainen ja kolmannen seinässä pitävät pesäänsä suuret kirjavat linnut. Taloon on noussut uusia seiniä ja terassi. Pihalla määkivät kolme lammasta ja konserttiaan pitää myös työtehtävistään eläkkeelle vetäytynyt husky. Kaikki näyttää kauniilta ja talossa vallitsee intensiivinen rauha.

Istun suureen saliin tervetuliais- ja maalaustalkookahveille ja joku kysäisee haluaisinko jäädä kesäksi. Vastaus on selvä samalla hetkellä. Kunnostan itselleni välinevaraston. Vetelen seiniin espanjalaista oranssia ja turkoosia. Perunalaatikko muuttuu kirjahyllyksi ja sen päälle ostan Karvion huoltoasemalta punaisen pelargonian.

Häärovio. Rakkaus roihutkoon niin, että tuntuu!

Ahonlaita on sielunhoitola. Sinne meitä on kokoontunut kymmenen ihmistä, jotka valitsevat elää yhteisöllisemmin, istua ruokapöydässä, jossa useimmiten istuu vähintään kymmenen muutakin. Elämä on jaettu hetki, joka on juhlimisen arvoinen. Kesällä tanssataan juhannusjuhlia ja sitten häitä. Villikoira ja Nasu menevät naimisiin syyskuun ensimmäinen päivä. Pihaan istutetaan tammi ja salin lattia kokee illan ja yön aikana sellaiset jenkat, että heikompi olisi hajonnut. (Hajoamista lähellä taitaa olla myös satunnainen heikkouninen naapurin, joka ei heti fanita kolmen tunnin rumpuimprovisaatiota.)

Tänään avaan koneeni Munichissä. Munich on Euroopan kentistä mukavin. Täällä on suuri salaattibaari ja kohtuulliset etäisyydet. Jokin hulluus on saanut minut buukkaamaan lennot, joiden vaihtoaika on kymmenen tuntia. Matkustan S-bahnilla keskustaan, jossa sataa kaatamalla. Käyn ostamassa jugurtin, banaanin ja veden mummon terveyspuodista ja päätän palata samantien takaisin lentokentälle. Itkut ei auta lipunmyynnissä, aikasemmalle lennolle ei ole tilaa, jos visakortti ei vingahda. Alistun kohtalooni, avaan koneen ja huomaan, että pikkuhiljaa mustat kirjaimet alkavat löytää tiensä näytölle. Kuuden tunnin kuluttua hakeudun lähtöportille G36 ja suuntaan katsomaan vanhaa ystävää, Barcelonaa. Kaupunkia, josta moni tarina alkoi.

Kahden viikon kuluttua palaan takaisin pohjoiseen itään. Viinijärven peltojen keskelle katsomaan, kuinka haavanlehdet kellastuvat kolikoiksi, maisema muuttuu hitaasti marraskuiseksi upottavaksi harmaudeksi. Ja sitten saa lumipeitteen.

Onnellisen lihomisen salaisuus

Unien vesi näyttää tältä…

Yöllä koittaa maailmanloppu, taas kerran. Jo aiemmin ilmoitetut enteet ovat täyttyneet; ensin ovat tulleet mustat kovakuoriset kärpäset ja sitten taivaalla on näkynyt kaksi sateenkaarta yhtä aikaa. Paketti on valmis. Tällä kertaa vedet vyöryvät kaupunkiin joesta, joka kirjaimellisesti räjähtää ja sylkäisee kidastaan valtavia vesiryöppyjä talojen ja ihmisten päälle. Pakenemme, ja vain ne, jotka tajuavat jättää taakseen kapsäkkinsä, keskeneräiset työtehtävänsä ja säästöporsaansa, saattavat selvitä hengissä. Itse yritän tunkea läppäriäni paidan alle, ettei vesi tuhoaisi sitä.

Herään kuudelta kukonlauluun ja kuorsaukseen. Alapetin vakuutusyhtiövirkailija vetelee hirsiä raskaalla sahalla ja koska korvatulppia ei ole, päätän painua pihalle tervehtimään vuorten takaa nousevaa Veli Aurinkoa. Se tekee sinertävänkultaista nousuaan Franciscus Assisialaisen kirkon takaa. Sumu on kietonut sisälleen nukkuvat talot asukkeineen. Maailma on pehmeä siniharmaa utupallo, johon vuorenhuiput tekevät reikiä. Sisällä kirkossa patsastelee pyhä Franciscus, jonka siipiensä suojaan on parkkeerattu sinivihreän planeettamme luonto ja kaikki sen eläimet. Tervetulleita ovat villakoirat, sudenkorennot, mölyapinat, sudet ja viemärirotatkin. Unohtamatta kaktuksia, koivuja, järvenselkää tai meren syövereitä.

Alttarilla mahtipontisena makoilee kultainen lammas, joka pitää kädessään kirjaa. Vain okulaarit nenältä puuttuvat. ” Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.” sanoo Franciscus, ja minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Linnut, sinitaivaan kiertolaiset, ja kaikki muutkin kaikenkarvaiset eläimet, kuinka monta kertaa olenkaan tullut onnelliseksi kanssanne.

Aamu siivoilee sumua

Olen pysähtynyt muutamaksi päiväksi Ouro Preton (’musta kulta’) kolonialismin aikana perustettuun pikkukylään. Maaperästä löytyy edelleenkin aarteita, mutta nyt kaivokset niistä louhittavine kimmeltävyyksineen ja mineraaleineen ovat kansainvälisten suuryritysten omaisuutta. Ei asiaa sinne siis. Tänne rynnittiin jo 1700-luvulla kullankimmellys silmissä. Lähiympäristössä työn tekivät sadattuhannet eurooppalaisten esi-isien kotimaistaan ryöstämät orjat. Kaivoksessa työtä paiskineen ihmisparan elinajaksi laskettiin keskimäärin viisi vuotta. Orjat vapautettiin yli sata vuotta sitten, mutta tasa-arvoiseen sosiaaliseen asemaan on täällä vielä matkaa. Hyvätasoisessa koulussa työskentelevä ystäväni kertoo koko parikymmenvuotisen uransa aikana opettaneensa vain yhtä tummaihoista lasta. Hostellin aamupalapöydän kattavat tummaihoiset naiset, ja sen tyhjenämme me kalpeanaamat.

Olen saapunut tänne Belo Horizontesta. Tapaan siellä ystäväni ystävän, joka ystävällisesti majoittaa minut. Lauantaiyönä menemme kuuntelemaan rumpuja Paavin puistoon kaupungin yläpuolelle. Tätä on Brasilia: kuuma kostea yö, rumpujen jylinä sekä puolipaljaat kultakoristeiset tummat tanssijat, jotka hallitsevat kehonsa jokaisen kaaren ja antautuvat tanssin vietäväksi. Minä tanssaan jotakin flamencon, salsan ja letkajenkan väliltä, ja hyvältä tuntuu. Rumpujen mahtava kumina tuntuu sekä sydän- että pakaralihoissa. Voi Paavi-parka, joka jää tästä tanssin huumasta ja pyllynpyörityksestä paitsi.

Olen varustautunut iltamenoihin vaarallisella yhdistelmällä. Ekaa kertaa olen naruttanut jalkaani valkoiset puoliepämukavat kiilakorkokengät ja taskuuni on jostakin syystä unohtunut ajokortti. Uusi ystäväni kääntyy puoleeni ja kysäisee, onko minulla inspiraatiota toimia kuskina. Koska olen kiltti, tyhmä sekä uhkarohkea, totean, että tottahantoki. Auto, paljon kokenut kuoma yrittää estää aikeeni, ja kuljettajan puolen ovenkahva katkeaa näppiin. Siitä säikähtämättä ahtaudun etupenkkiin pelkääjän paikan ovesta, ja matka voi alkaa.

Brasilian kolmanneksi suurin kaupunki muistuttäaa kaavaltaan hämähäkinseittiä, ja lisäksi kyydissä istuu kaksi kartturia,joista kumpikaan ei puhu samaa kieltä kanssani. Ohjeet tulevat portugaliksi. Ystäväni käskee kääntyä oikealle ja takapenkillä napottava veli vasemmalle. Lottoarvonta kertokoon, minne piti todellisuudessa mennä. Espanjan ”suoraan” ja portugalin ”oikealle” muistuttavat erehdyttävästi toisiaan ääntämykseltä. Kun minua ohjeistetaan kääntymään oikealle, painan kaasua, ajan suoraan ja onnistun huristelemaan yksisuuntaista tietä väärään suuntaan. Vastaantulija muistuttaa ystävällisesti, että opettelepas ajamaan, ennen kuin tartut siihen rattiin. Pääsemme lopulta kotiin johtavalle tielle ilman kolhuja tai sakkoja. Radio soittaa pehmeitä bossanovan säveliä, jotka saattelevat meidät ehjin nahoin kotipihaan.

Belo Horizonte on tunnettu erityisen hyvistä sapuskoista, papupadoista (tyypillinen brasilialainen ruoka), liharuoista, erilaisista merestä ja joista nostettavista kaloista ja kaikenlaisista hedelmistä. Ruoat maustetaan hyvin, erityisesti valkosipulia ja sipulia käytetään paljon. Useissa ravintoloissa on ”syö itsesi henkihieveriin”-palvelu eli seisova pöytä. Tarjolla on ainakin neljää erisorttista lihapataa, kastikkeita, uunivihanneksia, hedelmiä ja kaikkea muuta. Tuoksusta ja mausta päätellen yksi liharuoista on paikallinen karjalanpaisti.Tervetuloa brassimummolaan. Poistua et saa ennen kuin maha on täysi.

Kaupungin jokatoisessa kulmassa on mehubaari, jossa myydään ihania erivärisiä tuoreista hedelmistä (ja tarjolla on muitakin, kuin omena) puristettuja mehuja. Yksi mangomehu, ja olen perillä paratiisissa mehutahrat suupielissä ja naamalla typerä hymy. Syön niin paljon mangoa, että naama muuttuu hitaasti keltaiseksi. Mehubaareissa myydään useimmiten myös paõ da queijoja eli juustoleipiä. Kyseessä on sämpylää muistuttava pallero, joka on täynnä puolisulaa juustoa.  Vaellan noiden mehu- leipäkojujen ohitse kuin kuolaava susi lammaskarsinan laidalla. Pallo per päivä ja alan nopeasti muistuttaa palloa itsekin. Paikallisten ulkomuodon perusteella tuon juustoleivän suosio on suunnaton. Onnellisia hyvästä ruoasta nauttineita paksuja ja vielä paksumpia ihmisiä tallustelee vastaan jokaisella kadulla.

Oluen nimi on Helppo nainen. Varo sisko, muutama pullo liikaa, ja olet latinojen riistaa.

Rakkaudesta keltaiseen. (Kuva on jo Riosta…)

Ostamme kaupasta valtavan irvihampaisen lohen (jonka jonottaminen kalatiskistä kestää 45 minuuttia! suomalaisen hermoston koulutusta parhaimmillaan!), joka valmistetaan brasilialais-skandinavialaisttain. Vihanneksia ja suolaa niskaan, papukastiketta, riisiä, paikallista sipulilla ja valkosipulilla höystettyä kalaliemestä valmistettua kastiketta sekä salaattia kylkeen. Jälkiruoaksi appelsiinin vihreä serkku ja mehevä pikkumango. Huh. (Toivotaan, ettei British airways laske matkustajien ylikiloja.) Brasiliaisen ruokapöytä tuntuu olevan monipuolisempi kuin eteläisten naapurien, argentiinojen. Argentiinot rakastavat asadojaan (grillattuja lihojaan) ja milanesojaan, eli leivitettyjä kanankylkiä, jotka uppopaistetaan öljyssä ja kruunataan sitruunalla ja kilolla majoneesia.

Jotta kuvani brasilialaisesta keittiöstä ei jäisi liian ruusuiseksi, onnistun eilen tekemään susivalinnan. Kylän kaikki muut paikat ovat suljetut, joten laskeudun kotoisalta näyttävään pasta-pizzakellariin. Tarjoilija on pukeutunut valkoiseen paitaan ja laittanut kaulaansa mustan kravatin, nurkassa kitarasetä soittelee paikallista musiikkia ja tiskillä palaa kynttilä. Ravintola on naamioitu korkeatasoiseksi. Tilaan korkein odotuksin sienipastan aurinkokuivatuilla tomaateilla. Pöytään lävähtää kaksi kiloa kuivaa spaghettia, jonka on koristellut ravintolan ekspertti, säilykepurkki-simo. Tällaisen aterian muistan valmistaneeni joskus seiskaluokan kotitaloustunnilla. Aterian päätteeksi huomaan, että myös lasku on naamioitu korkeatasoiseksi. Yhtä paljon olen maksanut tämän reissun aikana ainoastaan Buenos airesin överi-susheista.

Pimeän tanssijatar lepuuttaa koipiaan.

Yön pimennyttyä tallustelen punakukkaisen puun alla sijaitsevaan hostelliin. Matkalla pysähdyn aukiolla, jolle on pystytetty valtava lava valoineen ja savukoneineen. Paikalle odotetaan vähintäänkin Bonoa, mutta esiintymislavan ottaa haltuunsa paikallinen liikuttava setäkerho, jota sulostuttaa yksi telkkarin edestä iltauniltaan herätetty täti. Savukone tupruttaa savua, täti haukottelee salaa nuottivihkonsa takana ja pipopäinen setä taputtelee rumpua kuin vanhaa kissaa. Musiikki on leppoisaa ja unettavaa, eikä juurikaan poikkea suomalaisista iskelmäradiossa soitettavista sävelmistä, tosin sydämen paikalla sykkii corazouuu ja taivaalla möllöttää Luaaa. Brasilia on siis kaikkea tätäkin.

Lampaan unihuone, Franciscuksen kirkko.

Tänä yönä a Lua on puolessaan. Se nousee korkealle yötaivaan kattokruunuksi. Pikkukaupunki kaikkine ylä- ja alamäkineen, kirkkoineen ja värikkäine asumuksineen laskeutuu lepoon. Kappelissa lammas nuukahtaa kirjansa päälle ja Fransiscus peittelee sen viltillä.

Minä kiipeän yläpetille ja käärin itseni peittoihin kuin kaalikääryleen (mummo kutsui tätä univiritelmää ump´sukkeliksi). Sitten suuntaan sinisten saarten elokuvateatteriin katsomaan millaista actionia tällä kertaa on ensi-illassa. Toinen puoli lisää kuuhun, ja painan pääni tyynyyn pohjoisella pallonpuoliskolla. Sitä ennen kuitenkin matka jatkuu siihen kaupunkiin, josta lauleskelin jo ekaluokkalaisena. Siellä asuu pikkuinen Maria, ja sen seudun nimi on Copacabana. Rio de Janeiro on viimeinen pysäkkini ennen paluuta kotimaan kamaralle.

Pakkasta paratiisissa

Koti-ikävä iskee, kun paluulentoon on aikaa vajaat kaksi viikkoa. Herään sateisena aamuna Alto Paraisossa, tuntemattoman henkilön kodissa, jonne olemme juuri edellisenä yönä murtautuneet. Ulkoistan itseni aamuvarhaisella ja yritän löytää rauhallisen paikan, josta saa ihanaa tummaa brasilialaista kahvia. Ainoa paikka, joka on auki, on bussiasema. Kahvia on tarjolla vain mustana. Tilaan kupillisen, ja onnistun huomaamattani rakentamaan rasistisen kommentin tummaihoiselle myyjälle. Juon kahvini bussiaseman penkillä hyytävässä aamutuulessa. Naapurin pihalla poltetaan roskia. Ja silloin tunnen, että on niin ikävä Suomea.
Yksinäisen kahvini jälkeen käyn tervehtimässä ylätalon hippejä. Monenkirjavat papukaijojen ja kolibrien väriset paikallisten terveysyrttien ystävät ovat pakkaamassa laukkujaan. Auringonpimennyksen jälkeen tähdet ovat kääntyneet uuteen asentoon, talon omistaja on palannut kotiin ja heilauttanut rukkastaan kohti ovea: Hei siskot ja veljet, go with the flow, and please do it now!

Alto Paraison kaupunki on kaikkien vaihtoehtoishenkilöiden pyhiinvaelluskohde. Batiikkivärjätyissä kamppeissa ja sulat rastoissa roikkuen tänne saavutaan etsimään henkisyyttä, ystävyyttä ja suuntaa seuraaville retkille. Tarjolla on joogaa, musiikkiterapiaa, kukkatippakuureja, retkiä lähiseudun luontoon ja erilaisia viidakossa kasvavia sielunsiivousyrttejä.

Kaupunki sijaitsee keskellä Brasiliaa. Vuorinen maasto näyttää siltä kuin joku olisi levittänyt sen ylle vihreän pehmoisen torkkutäkin. Tässä torkkutäkissä asustaa muun muassa kirkuvanvihreitä mekkaloivia papukaijoja, mustia suuria lintuja, jotka näyttävät kotkalta, mutta eivät ole, muurahaiskarhuja, pieniä harmaakarvaisia apinoita, jotka pällöttävät luonnossaliikkujaa kummastuneina, tukaaneja, jotka nousevat siivilleen iltaisin ja hakkaavat nokkiaan puita vasten sekä suuria pöristen lenteleviä hyönteisiä. (Avaran luonnon lajintunnistusekspertti oli ayuascha-seremomiassa, eikä auttanut pörriäisten tunnistamisessa.)

Tämän torkkutäkin, (joka on nimeltään cerrado ja muistuttaa lajistoltaan savannia) päällä kasvaa matalia puita, ja toisia vähän korkeampia, jotka pudottavat onnekkaan ohikulkijan tielle valtavan avokadon tai papaijan. Unohtamatta kymmeniä vesiputouksia. Ne laskevat pikkuisiin kirkasvetisiin luonnonaltaisiin, jonne saattaa sukeltaa, avata silmänsä vihlaisevaan turkoosiin ja unohtaa kaiken epäolennaisen.

Ja kukkia on maisema täynnä. Joulutähtien eteläisiä serkkuja, kirkkaita keltaisia, syviä sinisiä, kämmenenkokoisia hempeän vaaleanpunaisia ja kaikkea siltä väliltä. Jos torkkutäkkiä voisi nostaa, löytäisi aarteen. Maaperä on täynnä kristallia. Lähiseuduilta on kaivettu myös kultaa, timantteja ja kaikenlaista muuta arvokasta. Löydän vuoriretkelläni pikkuriikkisen kirkkaan kiven ja melkein yhtä pienen apinan puusta sen yläpuolelta.


Viime viikon lauantaina puistonpenkkifilosofian ja hengensiivouksen retriitti Abadianian pikkukylässä tulee täyteen. Muutama ympyrä savolaisessa sielunfilosofiassa sulkeutuu ja ymmärrän taas hitusen enemmän siitä, miksi haikara minut tähän maailmaan pudotti. Aivoja on huuhdottu vihreällä teellä, vesiputouksen jäätävällä vedellä, hyvillä keskusteluilla ja syvällä hiljaisuudella. Kaikki ovat tulleet kylään parantumaan jostakin ja haluavat palata koteihinsa keveämpinä ja henkevämpinä. Joku toteaa, että tässä kylässä ihmeitä on vielä tarjolla.

Matkani pohjoiseen kulkee maan pääkaupungin Brasilian kautta. Pysähdyn yhden yön Abadianiasta palaavan englannin opettajan kotona. Hän esittelee minulle pääkaupungin, joka muistuttaa Tähtien sodan kulisseja. Kuusikymmentäluvulla perustettu kaupunki on modernin arkkitehdin uni, joka on rakennettu lentokoneen muotoon. Valkoiset abstraktit hallintorakennukset muistuttavat kuka mitäkin härveliä. Eräs rakennus on kuin suuri lentävä lautanen.

Lauantaina matka jatkuu kohti Alto Paraisoa. Bussissa yritän epätoivoisesti sönkätä portugalia naiselle, joka kysyy jotakin liittyen kellonaikaan. En enää itsekään ymmärrä, mitä kieltä suustani tulee. Tässä vaiheessa luokseni tulee chileläinen noitaystävä kahden tyttärensä kanssa ja tarjoaa apuaan Alto Paraisossa majoittumiseen. Viiden vuoden paikallaanolon jälkeen he ovat päättäneet ottaa jalat alleen kotikylästä ja suunnata katsomaan maailmaa. Matkalaukut saapuvat perässä tuttavapariskunnan autolla. Liityn tähän seurueeseen, perheen neljänneksi naiseksi.

Kohtalo puuttuu peliin automatkalla, kun matkalaukkuja, vaatteita, tauluja, työtarvikkeita, telttaa, makuupusseja ja myyntiin valmistettuja 30 kenkäparia kuljettanut auto syttyy tulee ja palaa hetkessä poroksi. Mitään ei saada pelastettua. Majoitumme muutamaksi päiväksi kaupungin laidalle hostelliin pohtimaan seuraavia askeleita. Pehmeiden yöunien, aamujoogan ja hyvien neuvojen viisastamana päätämme murtautua tyttöjen kummitädin asuntoon. Täti työskentelee viikot muualla ja talo on tyhjillään. Illan pimetessä avaamme oven vara-avaimella ja talo on meidän.

Alto Paraison päivät ovat kylmiä ja tuulisia. Fleecen vetoketjua sulkiessani hymyilyttää. Enpä olisi uskonut, että lopulta pakenen kylmyyttä Etelä-Amerikasta Suomeen. Joku kysyy ohimennen, mitä oikein maailmalta ja matkoilta etsin. Niin, hyvä kysymys. Puutelistassani ei tunnu lukevan mitään erityistä. Ehkä en ole vielä oppinut pysähtymään.

Maailma on pullollaan matkalaukun kanssa kiertäviä olentoja, jotka suuntaavat aina vaan uuteen kohteeseen. Pysähtyessään he jakavat matkavinkkinsä ja iltateensä satunnaisessa hostellissa sirkkojen sirittäessä mustaa yötaivasta vasten. Kaikki he etsivät jotakin sellaista, jota ei vielä ole ennen nähneet. Minun silmissäni matkailu saa omankin kotimaan näyttämään erityiseltä. Eksoottiselta maalta, jollaista ei ole toista samanlaista.

Juuri nyt istun yöbussissa, joka huristelee tähtikirkkaan taivaan alla kohti merenrantaviivaa. Pysähdyn huomisaamuna Belo Horizontessa toimittamassa kaupunkiin ystävän lähettämän suomalaistervehdyksen. Muut matkustajat, puhelimiinsa karjuneet kaksi harmaantunutta setää ovat lähteneet ratsastamaan höyhensaarten sinisillä poneilla. Olen jättänyt Alto Paraisoon puolet hiuksistani, neljäsosan rinkkani sisälllöstä ja kilon koti-ikäväkyyneleitä.

Kaikki kaunis ja ihmeellinen virtaa ohitseni ja minä jaksan katsoa enää puolella silmällä. Bloggaaminenkin tuntuu laiskan virtahevon herättelemiseltä. Yritän kirjoittaa tämänkin tekstin ainakin kolme kertaa. Sanat tuntuvat hapansilakoilta, joita on vaikea asetella kauniisti lautaselle tarjottaviksi. Ja jos joku kysyisi minulta tänään, miksi haluan matkustaa, vastaisin: haluan matkustaa palatakseni lopulta kotiin. Kun tuttua maisemaa katsoo pitkän tauon jälkeen, kun suunsa avaa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun paaston jälkeen syö perunan, kun tallaa jalkansa Helsinki-Vantaan kentälle yhdentoista päivän kuluttua, kuinka uudelta kaikki tuntuukaan.

Ohitamme pimeydessä pienen kylän. Pikkupojat istuvat katulampun alla sievässä rivissä. Kun bussi huristelee ohitse, nakkaa jokainen poika bussin ikkunaan valtavan kivenmurikan. Kuorsaavat sedät säpsähtävät hereille ja minä päätän asettua mukavaan umpisolmuun ja matkata nukkumatin maille. Aamulla seikkailut jatkuvat Belo Horizontessa.

 

Monenlaisia rajatiloja

Jätän Buenos airesin taakseni myöhään lauantai-iltana. Kaupunki on toivottanut minut tervemenneeksi jo aikasemmin päivällä. Aamu on alkanut aurinkoisena, mutta neljän aikaan idästä vyöryy valtava sumupilvi, joka kietoo koko kaupungin jäätävään tihkusateeseen.

Suurempi leijona saattaa minut linja-autoasemalle kahdeksalta. Asema sijaitsee Retirossa, joka on selvästi Buenos airesin villi länsi. Tuuli heittelee roskia kadulla ja jokaisessa kulmassa tuntuu norkoilevan joku, joka katselee laukkuani turhan suurella intensiteetillä. Aivokopassani alkaa soida huuliharppukostajan tunnari. Monet sanovat, että juna- ja bussiasemat ovat parhaat matkakohteet sille, joka haluaa päästä eroon rahoistaan nopeasti ja vaivatta.

Argentiina jatkuu ja jatkuu

Kimppuuni asemalla hyökkää rosvon sijasta vieresellä penkillä istuva mummo. Ilmeisesti jonkinlaisen uskonnon tai pahan kalloon kohdistuvan kolahduksen riivaama harmaa reppuselkäinen täti kumartuu puoleeni ja mutisee käsittämättömän epäselvällä espanjankielellä:

”Viimeinen hetki hankkiutua eroon tuosta miehestä. Varoitan sinua, hän harjoittaa likaisia asioita, joita tehdään mielen voimalla. Ja hän kuuluu selvästi Juan Carlosin rakastajiin. (Niin, anteeksi mihin??) Jos en olisi kohtelias löisin häntä.”

Saarnansa päätyttyä mummo marssii tiehensä ja minä jään monttu auki istumaan. Isompi leijona palaa takaisin viereeni penkille ja kysyy, mitä ihmettä tapahtui.

Mummo palaa luoksemme uudelleen ja puhuu meille molemmille: ”Jätä tuo tyttö rauhaan. Jos yhteisellä matkallanne hänelle tapahtuu jotakin, joudutte molemmat helvettiin.” Kiitän tätiä hänen lämpimistä sanoistaan, ja pyydän, että hän poistuisi. Harmaa kumarainen olento poistuu ja jättää meidät rauhaan. Käsittämätön välikohtaus tuo haikeaan jäähyväishetkeen sopivan kevennyksen. Mutta siitäkin huolimatta tunnen onton liikahduksen rintaluun alla, kun kiipeän bussiin, joka kuljettaa minut 1500 kilometrin päähän tuosta toisesta leijonasta.

Bussi leikkaa läpi Buenos airesin loputtomien lähiöiden. Näen nukkuvia teollisuushalleja, kerrostalorykelmiä, yöhön hiljentyneitä autokauppoja ja pimeitä katuja, joita suuret puut varjostavat. Aitaan nojailevia paljassäärisiä naisia, jotka keinuvat korkeissa koroissaan odottaen, että joku rekkakuski pysähtyisi ja tekisi kaupat. Taakse jää tuo kaikki. Heippa vaan. Bussi suuntaa yössä kohti pohjoista. Ohitamme kaupukeja, pikkuisia kyliä, metsää ja mittaamattomia peltolänttejä, joilla laiduntaa paikallinen paistiliha. Minä vaivun matkalaisen uneen, joka on sekoitus akrobatiaa, horrosta ja hetkiä, jolloin herää vilkaisemaan maisemia toisella silmällään.

Aamulla herään umpisolmussa. Puolisänkybussi ei ole tarjonnut erityisen rentouttavia yöunia. Oion jäykistyneen ruhoni liikuntakuntoon ja hyppään maan kamaralle Puerto Iguazun pikkukylässä. Olen varannut majoituksen pienestä hostellista, jossa on suloinen puutarha ja minikokoinen uima-allas. Pudotan rinkan selästäni, heittäydyn veden varaan ja laskeudun tilaan, jossa ei tunnu olevan aikaa tai muitakaan ulottuvuuksia. Puutarhan punaiseen kukkaan laskeutuu kolibri, joka imuroi kukasta nokallaan aamujuomansa. Auringon pilkahdukset ja pienen linnun siipien räpytys. Siinäpä yhdelle päivälle elämistä.

Iltahämärä rajatilassa

Illalla kävelen korkealle kukkulalle kaupungin reunalle. Alapuolella virtaavat kaksi jokea jakavat maapläntit Paraguayn, Argentiinan ja Brasilian valtioiksi. Hämärässä metsiköt kolmella maapläntillä näyttävät aivan samanlaisilta.

Seuraavana aamuna suuntaan Iguazun kansallispuistoon katsomaan viidakon elukoita ja putoavan veden ihmettä. Legenda kertoo, että Iguazun vesiputoukset ovat syntyneet, kun eräs mustasukkainen Jumala katkaisi joen kilpakosijansa paattinsa alta. Vedet romahtivat kertaheitolla, mutta putouksessa menehtyi ainoastaan tämä nuori nainen, joka oli sekä miehen että vihaisen jumalan suuri rakkaus. Luonnonpuistossa on useampia reittejä, jotka kiertelevät putouksien alla ja päällä sekä pienellä saarella, josta on uskomattoman hieno näköala putouksille.

Varo, iso kissa voi purra!

Ensimmäisenä päivänä valitsen Macaco trailin, joka johtaa pienemmälle vesiputoukselle. Liikkeellä tällä reitillä on vain muutamia ihmisiä lisäkseni ja siksi elukat uskaltautuvat esiin piiloistaan. Näen koatin, joka on pitkänokkainen apinaa ja kissamakia muistuttava terävähampainen otus. (myöhempi selvitystyö paljastaa, että elukka onkin puolikarhu.) Sillä on raidallinen häntä ja se kesyyntyy helposti ryöväriksi, joka nappaa ohikulkijoilta eväskassit käsistä. Mikäli rosvottavaa ei ole tarjolla, elukka penkoo syötävänsä maasta. Rauhallisempi kaveri on vyötiäinen, joka keskittyy tonkimaan lehtikasaa, eikä huomaa, että seison aivan sen vieressä. Nimeän nämä kaksi kaverusta penkojaksi ja tonkijaksi.

tonkija näyttää nenänsä.

Penkoja, eli Koati, onkin puolikarhu!

Pienemmälle vesiputoukselle laskeudutaan läpi metsikön ja pöheikköjen. Puiden latvuksissa mellastavat tummanruskeat apinat. Yksi roikkuu puussa aivan pääni yläpuolella ja napittaa minua terävästi suoraan silmiin. Sitten kaveri nappaa ison karahkan ja heittää. Onneksi hänen silmänsä karsastavat sen verran, että en saa osumaa. Alhalla vesiputouksella voi uida. Seison vesiputouksen alla ja jäätävä vesi ropisee päähäni melkoisella voimalla, vaikkakin vettä on putouksessa poikkeuksellisen vähän. Punaiset, mustanvihreät ja valkoiset perhoset lepattalevat veden äärellä. Ehkä tällaiseen rauhan tilaan ihminen saapuu kuolemansa jälkeen.

luonnontatuointi

Putoavan veden taikaa

Seuraavana päivänä palaan puistoon ja suuntaan katsomaan Garganta de diabloa, paholaisen kurkkua, joka on kaikista putouksista suurin, yksi suurimmista tällä pallolla, puolet korkeampi kuin Niagara. Rauhallisten vesien yllä kiemurtelevia siltoja tallustellessaan ei voi aavistaa, millaiseen paikkaan on suuntaamassa. Vedessä loikoilee zeniläisyyttä harjoitteleva krokotiili ja perhonen tekee välilaskun sen kuonolle. Putouksen läheisyyden voi aavistaa hitaasti yltyvästä jylinästä.

Sillat johtavat aivan putouksen yläpuolelle. Ja tuon ihmeen äärellä kirjoittajalta katoavat sanat. Tuijotan mykistyneenä vettä ja sen ylle heijastuvaa sateenkaarta. Mieleeni palaa vuosien takaisia hetkiä kesämökin nurmikolla, jossa ukki taiteili meille sateenkaaren puutarhaletkulla. Paluumatkallani näen lisää penkojia ja tonkijoita, pikkulintuja, perhosia, paksuja pitkäkaulaisia lintuja sekä tukaaneita, jotka koputtelevat puunoksia suurilla oransseilla nokillaan.

Tunne matkan jatkamisesta tulee yllättäen. Ostan lentoliput tiistai-iltana, pakkaan kamani ja keskiviikkoaamuna olen ylittänyt rajan Brasilian puolelle Foz do Iguazun lentokentälle. Rajalla maksan rangaistukseksi 300 pesoa sakkoja vietettyäni Argentiinassa enemmän kuin 90 päivää ilman viisumia. Tervetuloa Brasiliaan, jossa puhutaan portugalia. Kielenhallinta on nyt mennyttä ja sönkkääminen tuntemattomalla kielellä voi alkaa. Yritän sekoittaa espanjaa, katalaania ja ääntää tuon sekamelskan venäläisittäin. Ehkä lopputuloksena voi olla jotakin portugalia muistuttavaa.

Jättiläinen

Lennän Sao Paulon kautta Brasilian kaupunkiin. Sao Pauloa ilmasta katsoessani totean, että eipä haittaa, etten jää pidemmäksi aikaa. Värikkäiltä tulitikkulaatikoilta näyttävät talot on rakennettu tiheään ja laajaan kukkulaiseen maastoon. Pällistelen tuota ääretöntä pienoismallia muistuttavaa kaupunkia ymmärtäen, etten ole elämäni päivänä nähnyt yhtä suurta rakennelmaa. Tuota metropolia kaikkine lähiöineen asuttaa noin 20 miljoonaa ihmistä.

Jatkolennolla tapaan geologiystävykset, penkojan ja tonkijan ihmisversioina. He ovat olleet kaivamassa maata tulevan voimalaitoksen rakennustöitä varten. He lupaavat heittää minut bussiasemalle Brasiliassa ja päätän luottaa tuntemattomiin avuntarjoajiin. Onneksi jatkokyyti sattuu kulkemaan vielä illallakin, eikä tarvitse laittaa telttaa pystyy bussiaseman vessaan. Hyppään bussiin, kun ilta on jo pimeä. Tietämättä mitään majoituksesta tai muusta vastaavasta suuntaan kohti Abadianian pikkukylää ja toivon, että onni kulkee matkassani, enkä joudu yöksi kadunlaitaan. Bussi pudottaa minut valtatien varteen puolilta öin. Kipitän rinkkoineni kylänraittia läheisen posadan eli hostellin ovelle, koputtelen aikani ja ovi aukenee.

Onni jatkaa matkassani, kun kuukahdan sänkyyn ja suunnistan höyhensaarille tietämättä tarkkaa osoitetta.

Brasilian tulinen iltataivas

Soiva puu ja paluu B airesiin

Heippa pikkukissat, onnea matkaanne!

Yritämme lähteä jo sunnuntaina. Rinkat on pakattu, pirtti siivottu, astiat tiskattu ja kaikki on valmista lähtöä varten. Nukkumatti tekee kolttosen, nukahdamme suloisen tulen ääreen heräämättä, vaikka kännykän herätystäti yrittää parhaansa: ”es la hora de levantarse, ylösnousemuksen aika!” Myöhästymme aamubussista ja junakin menee menojaan.

Majasta maailmalle

Matka jatkuu siis Miramarista aikaisin maanantaiaamuna. Kun tallustamme bussipysäkille, aurinko nousee horisontista ja meri heittelee hyvästiksi suuria valkoisia tyrskyjä. Luonto jää syvään rauhaansa, kissat hiipuvan tulen ääreen loikoilemaan ja me alamme hitaasti lähestyä pääkaupungin ikikaaosta.

Juna-aseman toiselle raiteelle on parkkeerannut upouusi superjuna, joka hohtelee valkoisena auringossa. Omamme, edellisen iäkkäämpi sukulainen muistuttaa sardiinipurkkien ketjua, joka on tatuoitu sadoilla graffiteilla. Kyyti peltipurkissa maksaa sata pesoa vähemmän. Hyppäämme junaan ajoissa. Ja niin tekee myös joukko jalkapallohuligaaneja ja asemalla hillunut kokaiinihuuruinen neitokainen. Matkasta tulee ilmiselvästi kiehtova.

Edellisiltana Mar del Platassa on pelattu palloa ja nyt nuo pallonriivaamat olennot palaavat takaisin kotiin Buenos airesin lähiöön. Jälkipeli jatkuu koko alkumatkan. Juna kolistelee läpi lähiöiden ja gorillankokoiset kaverukset huutelevat ohikulkijoille avonaisesta ikkunasta kaikki edellisessä päivityksessäni opettamat törkeydet ja kymmenen muuta. Ne, jotka eivät valinneet kannattaa samaa joukkuetta, eli Riveriä vastaavat nakkelemalla junaa kivillä.

Huligaanin ikkunamessu

Kokaiinin sekoittama tyttö kulkee käytävää edestakaisin, etsii laukkua, joka roikkuu hänen selässään ja syyttää jalkapallokaveruksia matkatavaroidensa varastamisesta. Takanamme istuu lippalakkipäinen nainen vieressään suuri nalle, jonka rinnassa lukee: Te amo, rakastan sinua. Teksti on selvästi inspiroinut, sillä nainen laulelee nallelle rakkausaiheisia cumbioita.

Viimeiset päivät Miramarissa ovat sujuneet viluisissa mutta lepposissa merkeissä. On maalattu takan ääressä, kokkailtu linssipataa ja välillä olen tallustanut keskustaan roikkumaan köysissä ja renkaissa. Torstai-iltana on soivan puun ilta. Naapurissa asustaa parrakas ystävä, jonka pihalla on valtava puu. Puun alla juoksentelevat kanat, koirat ja naapurin lapset. Päätämme koristella puun kankailla ja lyhdyillä. Puu viritetään täyteen mikrofoneja ja hämärän koittaessa se alkaa soida. Siihen naputellaan erilaisia rytmejä, lehdet kohisevat tuulessa ja linnut pyrähtävät siivilleen. Puun alla palaa loimottaa nuotiotuli, jonka valot ja varjot heijastuvat musikanttien kasvoille. Kaksi kitaraa soittavat yöhön samanlaisia kaihosäveliä, joita minulle soitettiin unimusiikiksi, kun olin otsatukkainen taapertaja.

Soiva puu ja yöhetki

tuuli soittelee avaimia

Juuri nyt, perjantai-iltana kello kahdeksan, rojotan paikallisen pikkuveljen nojatuolissa. Buenos aires kohisee iltakaaosta, kun työläiset matkaavat koteihinsa lepäämään. Olen tehnyt pikkuisen hartiaterapian naapurin pariskunnalle ja kiitolliset rakastavaiset kantavat minulle palkkioksi täydellisesti jalkaani mahtuvat vaelluskengät. Lakkaan itkemästä omia harmaita salomoneitani, jotka unohdin vuosi sitten Pyreneille. Narutan kengät jalkaan ja harjoittelen askellusta huomista varten.

Olemme syöneet hyvin, paistatelleet pääkaupungin pölyisessä iltapäiväauringossa ja kilistäneet rauhalle ja rakkaudelle vehnänorasjuomalla, joka tekee pienemmästäkin ötökästä supermiehen. Ison leijonan rakentamat sandaalini on pakattu rinkaan pesulasta haettujen puhtaiden vaatteiden viereen. Huomisaamuna suuntaan kohti bussiasemaa, hyppään linjuriin ja matkustan melkein vuorokauden kohti valtavia Igazun vesiputouksia.

Yöhetkien pensselinpyörityksiä

On alkanut tämän Etelä-Amerikan kierrokseni viimeinen kuukausi, jonka vietän Brasiliassa. Filosofiassa, hiljaisuudessa ja ikilämpimän maan ihmeellisessä sykkeessä.

Nainen, levoton mieli ja lähtölaskenta nro 2

Bussipysäkissä lukee: hymyjen talvi 🙂

Olen herännyt mökistä iltakuudelta havahtuen siihen, että kohta päivän valo on mennyt, pian lähikioskintäti laittaa lapun luukulle ja saamme viettää illan mahat kurnien. Kipitän keittiörakennukseen, taistelen aamusekavan (vaikkei oikeastaan olekaan aamu vaan ilta) levottoman pääni kanssa, joka tarvitsisi kipeästi henkilökohtaisen assistentin käskemään, miten päivä tulee käynnistää sekoilematta ja törmäilemättä seiniin. Istahdan nojatuoliin. Aivoissa pyörii ampiaspesä ja kokeilen syyttää hömelöydestäni kaikkea liian ohuen pipon alla jäätyneiden aivojen ja xx-kromosomiyhdistelmän väliltä.

Radiossakin on tainnut juuttua levy paikalleen. Se suoltaa loputtomia rakkauslauluja, sama sävel espanjaksi ja englanniksi: ”Lailai, lankesin loveen niin tulisesti ja nyt kun oot mennyt, ahdistaa niin kovasti. ei enää oo syytä aamukahviakaan keittää tai kepillistä heittää.” Tyylivalikoimasta löytyy cumbiaa (joka vastaisi helposti suomalaista iskelmämusiikkia), latinohumppaa ja muita itkuvirsiä. Hanurin, kitaran tai huuliharpun säestyksellä. Nainen tai mies, kissa tai koira, tunneskaala on samanlainen. Levoton sydän ja kaipaava mieli, ja ihmispolo, joka yrittää selvitä tämän yhdistelmän kanssa.

Komennan itseni aamutoimiin. Laitan veden kiehumaan, kasaan takkaan läjän puita kylmeneviä iltahetkiä varten ja jumpatessani päädyn pohtimaan naiseuden ja levottomien ajatuksieni yhteyttä. Onko helpompaa suorittaa askareensa sekoilematta, ajattelematta ja harhautumatta sivupoluille, jos sattuu syntymään kaksilahkeisena? Päähäni putkahtelee erinäköisistä lähteistä kuulemiani väitteitä tai feminiinistä mieltä ylentäviä lausahduksia, esimerkkinä seuraava:

– Naiset eivät siksi etene elämässään, koska he eivät osaa keskittyä vain yhteen asiaan, eivätkä todellisuudessa tiedä, mitä haluavat.

Xx-kromosomiyhdistelmä ja kaaoksen estetiikka.

Väitteen lienee keksinyt joku suuräijä nimeltään Erkki-Petteri, mutta pakko myöntää, että paikoitellen tunnistan tuollaisen levottomuuden itsessäni. Esimerkiksi kirjoittamisen aloittaminen kestää kymmenen kierrosta keittiössä tiskipöydän, jääkaapin ja Narnian välillä. Kun minä teen kaikkea yhtä aikaa ja vuorotellen harhautuen ajatuksissani minne sattuu, joku kaksilahjeveikko olisi samassa ajassa sahannut satakiloa polttopuita, rakentanut ja lämmittänyt mökkinsä, heittänyt uistimen veteen, keittänyt kalasopan kokonaiselle pataljoonalle ja lyönyt viimeisen pisteen romaanitrilogiaansa, jossa kertoo, kuinka tuon kaiken sai aikaiseksi.

Kun peukalo ja etusormi ovat palaneet rakoille taistelussa tulen ja märkien polttopuiden kanssa, mate kaatunut pöydälle ja olen jahkaillut riittävästi ruokaa ja eläkepäiviäni suunnitellen, pääsen vihdoin huristelemaan kohti kioskia. Yö on pilkkopimeä ja pyörä hyppelehtii tien kuopissa kuin pyöräilijän mieli. Pimeydestä hyökkää muutama päämäärätietoinen koira. Minä väistän ja meinaan törmätä pimeässä tienlaidassa seisoskelevaan poniin. Ajan mäen ylös ja pysäytän keltaisen kulkupelini muutaman hengenvedon ajaksi.

Tolpannokassa istuu pikkuinen pöllö. Pysähdyn katsomaan ja elukka vinkkaa minulle silmää. Ota rauhallisesti, emäntä, kyllä se siitä. Pöllö vuokraa minulle pääkoppansa viikoksi ja jätän omani tienpielen ojaan. Joku koira saa ylikuumentuneista aivoistani herkullisen iltapalan. Pimeydessä rauhallisena makailee Atlantti ja tähdet ovat tehneet taivaaseen pikkuisia valojen kurkistusaukkoja.

Naama ja askeleet, jotka tuuli pyyhkäisi merelle.

Seuraavana iltana ilma-akrobatiatunnin jälkeen kokoonnumme naisporukalla tummasilmäisen artesaaninaisen punaisessa pikkukeittiössä. Mate-pannu kiehuu hellalla ja keskustelu kulkee juuri niin ihanan hallitsemattomasti, että ehdimme käsitellä kaiken valaistumisen ja Buenos airesin roska-autojen välillä. Kissa asettuu laiskana sohvankaiteelle, ja iltahetki kääntyy yöksi. Mitäs me ihanat naiset, kosmoksen kaoottiset tähtöset.

Levoton pää ja levottomat jalat, ehkä ne kuljettavat, vaikka matkasuunnitelma ei olisikaan niin selkeä. Niin, ja ne aikaansaamiset ja päämäärät. Ne kyllä  tulevat vastaan tuon matkan varrella, suunnitteli enemmän tai vähemmän. Kai sitä jollakin tavalla yrittää hallita elämäänsä, tekemisiään ja saavutuksiaan, ettei tarvitsisi kertoa paluumatkalla haikaralle, että sekoilin tyhjänpanttina, turhaan toimitit mut maan päälle.

Ja kuitenkin, että filosofia olisi mahdollisimman sekava muistelen, että parhaat asiat minun elämässäni ovat tapahtuneet, kun olen lakannut yrittämästä hallinoida elämäni jokaista kulmaa, saada väkisin aikaa jotakin erityistä. Tulleet vastaan kuin itsestään, kaiken sekavuuden keskellä.

Kuningattaren levoton päivä


Syksy kääntyy hitaasti talveksi. Myös meri näyttää kärsivän samasta taudista kuin minä. Se yllyttää itsensä sellaisiin kuohuntoihin, että pikkuinen kalastaja pikkuisessa paatissaan joutuu helposti saaliseläintensä uimakaveriksi. Tuuli puhaltaa kuin vanhanajan lännenelokuvissa, eikä hetkeäkään epäile hyökätä mökkimme lautaseinien välistä sisälle. Minä, muka suomalainen sissi, hytisen kuin torakka pakastearkussa. Suihkusta hipsiessä tuulenpuhuri takertuu ihoon ja pisarat nenänpäässä jäätyvät lasihelmiksi. Saksalaiset auringonpalvojat ovat pakkanneet laukkunsa ja suunnanneet Miramarista kohti kotimaansa suloista kevätaurinkoa. Ja samanlaisia haaveita alkaa hitaasti kyteä sisuksissani.


Talitinttien konserteista, tuhansien ylioppilaslakkien ja punalippumarssien juhlasta ja pitenevien iltojen ihmeellisestä hullaannuttavasta valosta haaveillessani sahailen ja kärvennän polttopuita. Kaikki pihapiirin eläimet hakeutuvat tulen lähelle suureen mykkyrään, jossa kukaan ei piittaa siitä, mikä on kissaa, koiraa tai ihmistä.

Lokit kirkuvat merellä ja tuovat mieleeni Hakaniemen torin, joka kylpee läpivalaisevassa kevätauringossa. Sinne  talvestaselvinneet kokoontuvat ulkokahveille ja nostavat kalpeat nokkansa kohti aurinkoa. Huumaantuvat valosta, lämmöstä ja lähestyvistä auringonlaskuista tyynten makeiden vesien äärellä.

Tulentekijän ote

 

 

Minä kääriydyn vilttiin ja lasken ensin kolmeen ja sitten seitsemään. Loppuviikosta juna kuljettaa takaisin Buenos airesiin. Siellä tämä pienempi leijonista, eli minä, pakkaa laukkunsa, taas kerran, ja suuntaa kohti kesää.

 

Pohjoinen Argentiina, Brasilian punainen paahtunut maa ja aurinko, pian tapaamme!

Likaisten asioiden ystäville

Romantiikan yökkötautiin sairastuttamien iloksi päätän kirjoittaa tämän tekstin likaisuuksista ja törkeyksistä. Tässä lukuohje. Ensimmäiseksi tulevat fyysisen maailman törkeydet, sitten kielelliset likaisuudet. Ja nonparelleina leivoksen päällä vielä muutama kielitöppäys espanja-suomi-rintamalta. Nautinnollisia lukuhetkiä. (Jotta lopputulos olisi autenttistakin autenttisempi, kirjoitan ikkunan ääressä aurinkopaikalla, jossa kärpäset härräävät ympärilläni kuin olisin kimpale puolimädäntynyttä lihaa.)

(Huomaa myös kauhuromanttinen kuvakertomus.)

Torakan matka päättyi hautausmaalle. RIP.

Tiistaina muutamme teltasta mökkiin, joka tyhjentyy, kun artesaanit lähtevät Ecuadoriin rakentamaan mosaiikkia seinään. Teltan pohjalta löytyy lottovoitto. Miljoona kiloa hiekkaa, roskia, kiviä ja muuta kuonaa, jota olemme kantaneet jaloissamme telttaan yön pimeinä hetkinä. Jokeriarvonnassakin onnistaa, huomaan, kun nostan patjat ulos.

Pohjista kauttaaltaan kastuneiden patjojen alle on ihana rakentaa pesä. Sen on ymmärtänyt myös ötökkä, jonka uskonto kieltää ehkäisyvälineiden käytön. Madon ja kuoriaisen näköiset mönkiäiset pitävät minua yhtä epämiellyttävänä kuin minä heitä. Raukkaparat pakenevat kuka mihinkin suuntaan. Teltta siivotaan ja samoin mökki. Sisustamme uuden kotimme itämaiseksi luolaksi, jossa kankaat ja pienet kellot verhoavat sängyn ja suojaavat öttiäisiltä.

Rakas pikkuystäväni Nariz sucia on jo useampana päivänä kuopsuttanut nahkaansa vimmatusti. Pussaillessani sen pehmeää turkkia havaitsen, että otus on täynnä kirppuja ja muita syöpäläisiä. Mustat ötökät kulkevat onnellisina kissan valkoisissa mahakarvoissa. En tiedä siirtyykö minuun kirppulauma vai mielikuvitusolennot, mutta aivan kuin paitani alla alkaisi tallustella jotakin. Tuttu hirvikärpäsefekti syksyisiltä vaellusretkiltä. Näet yhden lentävän hirviön ja äkkiä tunnet, että kimpussasi on vähintään sata. Kutina päänahkassa ja paidan alla jatkuu vähintään jouluun asti.

Tahranaama

Ja kissa Likanokasta puheenollen, kissa ei ole ainoa, joka on likainen. Huomaan, että mukava luonnonläheinen elämä tulien ja maan lähituntumassa on tehnyt tehtävänsä myös meissä itsessämme. Lasken, että edellisestä pyykkivuorosta on kulunut kolme viikkoa. Rinkassani on myttynä läjä likiaisia ja vielä likaisempia vaatteita. Valitsen sen paidan, joka haisee vähiten, ja jossa on vähiten tuhkatahroja tai multaa. Farkun reidessä on öljyä, empanadatahroja ja mutatassuisen koiran hyppyjäljet. Likaisen tukan voi onneksi haudata pipon alle.

Keskustassa kauppareissulla erotun melkoisesti muista sivistyneemmistä homo sapienseista. Olen niin saastainen, että ohikulkijat vaihtavat kadun puolta, kääntyvät takaisin sinne, mistä tulivatkin tai vähintään peittävät lastensa silmät. Kaupan kassa pirauttaa vaivihkaa terveysviranomaisille. Täällä on joku, joka kannattaisi korjata talteen.

Ja koska olisi pinnallista pitäytyä vain ulkokohtaisissa saastaisuuksissa, siirrymme nyt verbaalisten likaisuuksien maailmaan. Iso leijona on myös herännyt mökistämme ja antaa minulle oppitunnin paikallisista loukkauksista.

Öiden tanssiva kauhu....

 

joutui hämähäkin ruokalistalle...

”Pelotudo” ja ”voludo” ovat kavereita, joilla on isot painavat kivekset, mutta pieni aivokapasiteetti asioiden toteuttamiseen. (Olisiko tämä suomeksi jotain palliaivon sukua). Nämä loukkakset ovat kärsineet kuitenkin siinä määrin inflaatiota, että niitä voi käyttää reippaasti ja hyvässä hengessä loukkaamatta nimityksen kohdetta. Naista kutsutaan boludaksi. Ja mikäli nimityksen kohteena on lapsi, voidaan nimitys muuttaa boluditoksi, eli pikku-palliaivoksi, joka on jo melkein hellittelyä.

Henkilö, jonka arvellaan olevan tarpeeton tai kyvytön tekemään mitään, nimetään perejilliksi, eli persiljaksi. Sitä voi ripotella pastan päälle, mutta ei siitä paljoakaan hyötyä ole. Läskiksi kutsutaan ihmisiä täälläkin, jopa niitä, jotka muistuttavat lihalliselta olemukseltaan enemmän sitä persiljaa. Ja jos halutaan puhua lempeästi, sanotaan gordita, pikku-läski. Oma läskiäiseni.

Ja tietenkin, niin Espanjassa kuin täälläkin, puhutaan maksullisten seksityöläisten jälkeläisistä. Sisarukset hijo puta ja hija puta ovat varsin yleisiä nimityksiä. Vaihtelua kaipaavat voivat kutsua kaveria pedazo de putoksi, eli huorankappaleeksi. Öylättiä ei täällä tunneta, niinkuin Espanjassa. Jos täällä ”paskot öylätin päälle” (”Me cago la ostia!” ) hermostuessasi, sinua katsotaan pitkään. Ja sitten kaiken päätteeksi sinut toivotetaan naaraspuolisen papukaijan jalkoväliin, ”a la concha del loro!”
Aamen.

aikaan kadonneet kahvihetket

Uusia kieliä opetteleva ei tietenkään voi säästyä nöyryytyksiltä ja töppäyksiltä. Saa valita itkeekö vai nauraako omalle kömpelyydelleen. Minä valitsen nauraa. Vaikka pääasiassa selviydynkin jo vaivatta espanjaksi, väsyneenä sattuu virheitä. Tässä pari päivää takaperin minulle kerrotaan, että naapurin emäntä on kuollut astmakohtaukseen. Yritän esittää pahoitteluni, mutta jostakin syystä onnistun toteamaan: Kuinka kaunista!

Huvitusta aiheuttaa myös hameensovitusretkeni. Pujotan pienen hameen päälleni yläkautta ja myyjä yrittää riisua sitä alakautta. Yritykseni on sanoa, että ei onnistu, lantioluuni ovat liian suuret. Ikävä kyllä huesos ja huevos ovat niin lähellä toisiaan, että lopputulos on: ”Hame ei mahdu pois alakautta, koska mulla on niin isot munat.”

Päivä on teemansa valinnut tosiaankin. Kirjoitussession aikana kärpäset ovat lisääntyneet puolella, sisään pöydän alle on ilmestynyt kämmenenkokoinen harmaa hämähäkkirumilus ja vessareissulla naamaani hyökkää arkkiviholliseni pitkäkoipinen kauhu, viitaitikka (joka on täällä aivan yhtä epämiellyttävä kuin lapsuuden kuumina kesäöinä huoneeni lampussa kummitellessaan). Ja mikä olikaan sen pihassa makaavan koiran nimi? Manchita, eli pikkutahra.

Juuri nyt isompi leijona tulee sisään keittiöön kantaen selässään suurta mustaa jätesäkkiä. Säkki tyhjennetään pöydälle ja sieltä levahtaa esiin melkoinen määrä paitoja, housuja ja sukkia, jotka joskus saattoivat olla valkoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että tänään on pyykkipäivä.
Tahrainen maailma puhdistetaan ja siivotaan, vaatteet ja kuontalot jynssätään putipuhtaiksi, kiroilevat suut saippuoidaan ja lihava hämähäkki hätistetään ulkolenkille, toivottaen:

a la concha del loro, boludito!

Haudansiivoajan kärry Buenos airesissa. (onkohan kyseessä asiakas itse vai lähiomainen? Sitä en uskaltanut kysyä.)

Amerikan suurin muna

Jono kiemurtelee ympäri Miramarin keskusaukiota. Uteliaimmat ja himokkaimmat ovat odottaneet kamera kourassaan jo viisi tuntia. Aukion laidalle on pystytetty valtava valkoinen teltta, jonka seinät avataan tasan kello kuusi. Ja kaikki haluavat olla paikalla, kun se paljastetaan. Nimittäin koko Amerikan suurin muna. ”Pitäkää lapset loitolla teltan rakenteista! Älkää tungeksiko! Kaikille riittää! Tästä munasta riittää koko maailmalle!” huutaa hurmioitunut nainen mikrofoniin.

Kello kuudelta se lyödään kappaleiksi. Neljä, kolme, kaksi, yksi. Ja se on halki. Ihmiset rynnivät sisään telttaan kädet ojossa ja suu vaahdossa. Jokainen haluaa saada oman palasen ja varmasti saakin. Nimittäin suklaamuna painaa 4200 kiloa. Hyvää pääsiäistä Miramar!

keittiö aamulla ja kisu matkalla ruokakupposelleen

Aamulla olen herännyt teltassa hirveään meteliin. Tuttuun tapaan teltan katolle laskeutuu vanha ystävämme kirkulintu, joka rääkäisee kolme kertaa. Siitä jatkaa pulu, Kukkukkuuuuu Kukkukkuuu. (Ihme, ettei jo itse ole tuskastunut yksitoikkoiseen loilotukseensa.) Aukaisen silmäni teltassa ja katossa naamani yläpuolella roikkuu valtava musta karvamato. Päätän siirtää uuden tuttavuuteni nurmikolle jatkamaan vaellustaan. Teltan ovea avatessani huomaan, että telttakankaassa on myös toinen pyhiinvaeltaja. Melkoinen etana on ottanut tehtäväkseen tapetoida telttakankaan limallaan. Hyvä on, elukat, jaetaan vaan tämä maailma ja teltta.

Siirryn keittiöolkkarirakennukseen, laitan tulet, keitän aamumatet ja teen aamujumppani. Palaan maten äärelle ja purkista livahtaa valkoinen hämähäkki. Vessanlavuaarissa makaa koppakuoriaisen maallinen tomumaja ja liedellä köllöttää liekissä paahtunut yöperhonen. Valkoinen muutaman vuoden ikäinen isovelikissa loikkaa seinässä olevasta reiästä hampaissaan elukka, joka näyttää myyrän ja gerbiilin sekoitukselta. Isoveli pudottaa uhrinsa hampaistaan ja piikkihampaiset pikkukissat saapuvat paistilihan äärelle salamana.

Mate

Minä istahdan alas ja juon maten, jonne hämähäkki on varmasti ehtinyt munimaan uuden ristilukkien sukupolven. Katossa pääni yläpuolella vipeltää toinen kahdeksanjalkainen, viisi kertaa isompi. Ja sata muuta elukkaa. Koiperhonen, ja sen serkku, siipikirppu. Lude ja haisukovakuoriainen. Maailma on viime päivinä tuntunut pursuavan erilaisia elukoita. Ötököitä, haukkoja pelloilla, hulluja vapaina kirmaavia puolivesikauhuisia koiria, ruskeita tai vaaleankirjavia hevosia, jotka laiduntavat lähipelloilla sekä määkiviä lampaita. Ja se naapurin irtonahkainen hauvavauva.

Pikkukissoja on kaikkiaan viisi. Ne ovat kuukauden vanhoja ja niiden päivät kuluvat riehuessa, äitikissan tississä roikkuessa, riehuessa, päiväunikasassa muiden karvapallojen kanssa sekä riehuessa. Muutaman kerran olemme erehtyneet nukkumaan keittiörakennuksessa ihanan takkatulen lämmössä. Kello viideltä aamuyöllä alkaa ralli, jossa ihminen jää alimmaiseksi. Karvapallot muuttuvat pieniksi hyökkäysyksiköiksi, jotka kohdistavat loikkansa vatsaan ja rintakehään, ja suuntaavat hampaansa suoraan ukkovarpaaseen tai nenään. Rauhallisen unen voi suosiolla unohtaa.

kissaystäväni

pantteri ja hauva viidakossa

Yksi noista kämmenelle mahtuvista otuksista on onnistunut ryöväämään sydämeni. Olen nimennyt sen Nariz suciaksi, (suomeksi likanokka tai tuhkakuono); sen tunnistaa siitä, että sillä on aina tuhkaa kuonossa ja järkyttynyt varovainen katse silmissä. Kun muut pennut vilistävät menemään pitkin lattialankkuja hampaat kaverin hännässä, Nariz sucia tassuttelee tulisijan ääreen ja istahtaa siihen hiljaa ja haikeana. Pienillä nappisilmillään se vahtaa tulta ja siinä samassa sotkee kuononsa tuhkaan. Pienen kissan suuri yksinäisyys. Nariz sucia, mi mejor amiga.

Nariz sucia

Perjantaina on taas täysikuu. Päätän vihdoin suunnata katsomaan öistä merenselkää. Toppaudun sellaiseen määrään vaatteita, että merituuli ei pääse ahdistelemaan. Kolme villapaitaa, myssy, huivi, ja näytän paksulta rikolliselta. Muut varoittelevat lähtemästä yksin liikenteeseen. Liikkeellä on paljon koiria, jotka hermostuessaan iskevät hampaansa paksumpaankin käsivarsilihaan, ja sitten on koukun osto edessä kapteenilla.

Menen kuitenkin. Ja tietenkin ensimmäisessä risteyksessä vastaani jolkottaa yksi tuollainen nelijalkainen. Se luimistelee aivan lähietäisyydelle. Tumma kirppusäkki ei näytä vaaralliselta ja päätän, että eiköhän tutustuta. Samassa paikalle loikottaa toinen, lassien kaksoisolento. Koirat painavat kuonoa naamaani vasten, eivätkä iske hampaitaan nahkaani.

Päin vastoin, ne seuraavat kanssani tien yli rantakallioille ja jäävät selkäni taakse päivystämään, kun minä istahdan pauhaavan kuningattaren äärelle. Joskus pikkutyttönä isä on kertonut minulle loputtoman määrän tarinoita kahdesta maailmanäärissä seikkailevasta koirasta, Miikosta ja Laikasta. Nyt, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin tapaan nuo seikkailijakoirat täällä toisella puolella maailmaa.

Seikkailijakoira Tigressä joen äärellä

Öinen meri on raivokas. Kuun valossa se paiskoo rantakallioon sellaisia vaahtopäätyrskyjä, että tunnen yhtäaikaa suurta kunnioitusta ja metsäsuomalaisen järvessäkasvaneen syvää kauhua. Tuo kuohuva lammikko on ahminut kitaansa loputtoman määrän lajitovereitani. Jonkun latinon rastapäisen sinisilmäisen veljen, kolmivuotiaan tyttären vaaleanpunaisine uimarenkaineen, kaukaiseen maahan suuntaavan sinilakkisen laivamatkustajan sekä monta monta muuta.

Täysikuun yönä on taas rumpukekkerit. Tällä kertaa kokoonnutaan naapurin pihassa, jonne eräs kaveri rakentaa taloa autonrenkaista ja mullasta. Kekkereissä tarjoillaan paikallista humppabensiiniä, jota kutsutaan espejitoksi (suomeksi pikkupeili). Käytännössä kyseessä on rommikola, joka rakennetaan kahteen eri kerrokseen. Kola pohjalle, rommi päälle.

Espejito ja käsi.

Tuo rommilla kirkastettu taikapeili paljastaa meille ihmisotuksille todellisen luontomme, kuulema. Olemme varmaankin sekoitus pikkukissan rakkautta pursuavaa pehmeyttä, katurakkien vesikauhua (tai merikauhua), yöperhosen intohimoista syöksyä kohti valoa sekä hieman niljakkutta, jota etana edustaa. Väitettäni syvemmin analysoikoot kaikki ne, jotka kellahtavat nuotion äärestä nurmikolle aamu-unille tutkimaan eläimellistä olemustaan.

Herään aamulla, kun pihaan marssii varpaista hiuskarvoihin asti aseistautunut poliisimies. Säikähdän, mutta poliisi tulee kyselemään vain pihapiirin kuulumisia. ”Mitä likka. Tiesitkö, että Suomessa tehdään maailman parhaat laivat? Ja mie oon muuten toiselta ammatiltani artesaani.”

Juuri nyt kello näyttää kahdeksaa ja ilta on taas kerran pimentynyt. Kukin elukka etsinee pian itselleen pehmoisen pesän, jonne kellahtaa odottamaan kyytiä höyhenten saarille. Tämä koppakuoriainen pakkaa taas kerran tietokoneen koppaansa ja suuntaa kohti valkoista telttaa. Ehkä munasta riittää vielä yhdelle suklaanhimoiselle.

Hyvää pääsiäistä, rakkaat suomalaiselukat! Kuonot kevättä kohti!

Junailua ja kansallisen häpeän hetkiä

Oletus on, että juna lähtee Buenos airesista kello 23.05. Epäilykseni heräävät jo siinä vaiheessa, kun näen tuon kulkupelin. Lättähattujen eteläinen serkku raahaa itsensä raiteelle numero neljätoista. Palaan muistikuvissani Intiaan, jossa kiskojen rautahevoset näyttivät pitkälti samanlaisilta. Joku kertoo, että Euroopassa eläkkeellejäänyt kalusto on toimitettu tänne Etelä-Amerikkaan jatkaamaan tehtäviään. Juna ei lähde Buenos airesista kello 23.05. Onneksi. Sillä siinä ei ole jarruja.

Teknikko pyöräilee lähikioskille, ostaa jarrut, asentaa ne huolellisesti paikalleen ja matka voi alkaa. Lähdemme kolistelemaan kohti eteläisempiä maisemia, raikkaampia ilmoja, metsää ja merta. Ja kaupungista poistuminen kestää, sillä kaupunki ei ole pieni. Lähiö nukkuu toisensa vieressä, ihmiset hämärtyvien katujen varsilla valmistautuvat yöhön ja kaikenkarvaiset koirat vilistävät menemään kohti yöllisiä seikkailuitaan. Siellä täällä parkissa nyyköttää rähjäinen auto, josta puuttuu maalia, ovi tai jarrut. Tungen pääni ulos avoimesta ikkunasta ja ihmettelen. Tervehei ja näkemiin pääkaupunkiseudun hulina.

Vaivun uneen, enkä siksi huomaa, että ilmassa alkaa mukavasti tuoksahtaa moottoriöljy…Kello kolme herään. Juna ei liiku. Olemme pysähtyneet keskelle pampaa. Loputon kuiva heinikko jatkuu harmaana karvamattona silmänkantamattomiin. Yö on tähtikirkas ja taivaan musta kita on täynnä tuiketta. (Mummon sanoin, taivaan suuri nappikauppa on avattu.) Kipuan alas vaunusta bongaamaan tähdenlentoja ja loikkaan suoraan voimajohtoon. Onneksi täällä kaikki johdot eivät toimi. Säästyn sähköiskulta sekä tähdenlennoilta ja nousen takaisin junaan.

vessanikkuna ja pampas argentinas aamuauringossa

Käytävää pitkin kipittää hikeentynyt konduktööri kulmat rutussa. Ymmärrykseni mukaan juna on hajalla ja kiskoille on hulahtanut 3000 litraa öljyä. Junan koneisto on yskäissyt viimeisen kerran. Olemme jumissa keskellä ei mitään. Menemme ravintolavaunuun, jonka ulkoasun perusteella voisi päätellä, että siirrymme Suomen itärajan yli ja suoraan 60-luvulle. Kahvit tarjoilee valkoiseen kauluspaitaan sonnustautunut asiallinen setä. Muitakin ihmisiä alkaa hiljalleen valua ravintolavaunuun juomaan turhautumiskahveja ja tupakoimaan. Mitä tapahtuu? Miksi emme liiku? Vaunu täyttyy savulla ja turhautuminen vaihtuu yhteiseksi huvittuneisuudeksi. Viiksekäs konduktööri murisee radiopuhelimeensa ja takoo nyrkillä otsaansa. Argentiinan rautatieliikenne! Kansallinen häpeäpiste!

Teknikko saapuu (hitaudesta päätellen pyörällä Buenos airesista) ja asettuu junan alle paikkailemaan vahinkoja. Tarkkailemme tilannetta ravintolavaunussa ja jossakin vaiheessa konnarin radiopuhelimesta kuuluu: Che, vinkkaathan ennenku lähdette liikenteeseen, kun siellä on teknikko junan alla. Ja samalla sekunnilla juna nytkähtää liikkeelle. Kiitos avusta teknikko. Toivottavasti lippiksesi ei liiskaantunut pysyvästi.

ravintolavaunun yötunnelmissa

Junat rappeutuvat ja rautatiematkailu muuttuu hetki hetkeltä arvaamattomammaksi. (eihän ole kuin reilu kuukausi siitä, kun täällä nähtiin vakavampi onnettomuus. Oncen asemalla aamujunan matkustajat saivat maksaa hengellään sen, että turvallisuudesta tingittiin, säästösyistä.) Kannattaa siis valita kolme kertaa kalliimpi bussi, toteaa poliitikkopete, jolla tietenkin on muhkea osakesalkku bussiyhtiössä.

Kaikesta huolimatta pääsemme perille. Vaihdamme bussiin, joka pudottaa meidät jonnekin Miramarin pikkukaupungin tuntumaan, luonnonhelmaan. Tuuli kampaa heinikkoa ja vihdoin näen sen, jonka tilasin. Sinivihreä kuningatar, Atlantin valtameri.

Vielä muutama kappale, jotka koen tarpeelliseksi kirjoittaa tähän pakettiin. Rakkaudesta teatteriin ja ihmisiin sen äärellä….Viimeisenä iltana ennen lähtöä pääkaupungista olen mennyt viikottaiselle teatterikurssilleni. Ryhmämme on kasvanut kahdella jäsenellä. Joukkoomme on liittynyt kaksi iäkkäämpää setää, jotka ovat kumpikin saapuneet paikalle puvuissa. Toinen on hermolomalle jäänyt rehtori, jonka psykiatri (täällä terapiassa käyminen on tosi yleistä) on suositellut teatteria osaksi toipumisprosessia. Toinen on suuren autoyhtiön pomoja, joka on pohtinut, että teatterin ja tarinankerronnan keinoin yritysmaailmassa saadaan ihmeitä aikaan.

Sessio alkaa, kuten aina, musiikkiliikuntatuokiolla ja sedät pääsevät kanssamme elämysvääntelehtimisen ihmeelliseen maailmaan. Ja tässä kohtaa minä saan syödä ennakkoluuloni. Vailla minkäänlaisia vaikeuksia he soljahtavat osaksi joukkoa, antavat äänten johdattaa liikettä ja tunnetta. Kaikki tuntuu heti luontevalta. Rakennamme monologeja ja tutkimme erilaisia liikeilmaisun tapoja. Kolmen tunnin aikana ehdimme sukeltaa kymmeniin erilaisiin maailmoihin, Minotauruksen labyrinttiin, Chacaritan hautausmaalle ja lähikauppaan.

Ja session päätyttyä, kokoontuessamme rinkiin jakamaan kokemuksia, huomaan, että paikalla ei ole yhtään setää. He ovat kadonneet, ja heidän tuoleillaan istuu kaksi pojankoltiaista, hangonkeksi naamassa ja silmät tuikkien. Juuri tämän vuoksi teatteri on niin ihmeellistä ja keventävää. Heittäytyessämme olemaan naapurinmummo, kiinan keisari tai kissa Matroskin, voimme unohtaa kuka meidän piti olla. Ja niin. Ehkä koko elämä onkin teatteria, ja koko olemisemme on ketju erilaisia rooleja, joita huomaamattamme näyttelemme. Autosedän sanoin: Täällä oli paljon kivempaa, kun mun töissä.

toteutuneen toiveen äärellä

Viikkoa myöhemmin teltta on pystytetty puiden katveeseen ja Buenos airesin mölyt ja pölyt ovat haihtuneet aivokopasta raivaten tilaa lintujen aamukonserteille, tulen rätinälle ja tuon sinivihreän kuningattaren kuohuille. Pihapiirissä päivät kuluvat puutöissä, haltijoita rakennellessa ja viiden kissanpoikaisen kolttosia tarkkaillessa. Välillä asetutaan tulen äärelle syömään.

Iltapäivän auringossa kävelen puiden varjosta meren rantaa kulkevan maantien laitaan, hyppään tienvarresta bussiin, suuntaan kohti Miramarin keskustaa, kahvikupillista ja nettiä. Ja joo, kyllä vanhan tekstin julkaiseminen tuntuu vähän siltä kuin tarjoaisi kuivaa pullaa vieraille. Ehkä tää köyhä ritari ei siellä maistu yhtä kuivalta kuin täällä.

Teehuone ja rauha