Kuumeisia ajatuskulkuja

DSCN3677Tuttu karhea nipistys tuntuu kurkussa, pinkeä lihasvanne puristuu kallon ympärille, äkillinen vilunväristys kiitää pitkin nahkaa ja lihakset hajoavat spaghetti-jauhelihamössöksi. Antaudun alkumetreillä, kaivaudun vällyjen alle ja unohdan, missä kaikkialla pitikään viilettää. Olen sairas, kähisevä, tärisevä kalpeanaama, joka vaeltaa vessan, keittiön ja sängyn välillä tukka harakanpesänä rehottaen. Tällaiseksi ihminen muuttuu, kun kehon lämpötila nousee kahden asteen verran. Jumppatuokiot, köysissä roikkumiset, miimisen astronauttinumeron harjoitukset ja muut humputukset saavat jäädä sikseen.

Kun sairastuu sopivan harvoin, se tuntuu etuoikeudelta. Kuin siirtyisi valtatieltä samansuuntaiselle kuoppaiselle hiekkatielle, köröttelisi hyvän matkaa viittäkymppiä, katselisi kaikessa rauhassa peltomaisemia mökkeineen, eikä piittaisi ajon epämukavuudesta, tai siitä, että piti jo olla perillä.

Sairas muuttaa väliaikaisesti asumaan pikkuiseen kuplayksiöön, jossa yhteydet ulkomaailmaan ovat mitättömät ja sisäinen vhs-nauhuri pyörittää nostalgianauhoja tai hallusinaatioiden kaltaisia välähdyksiä. Kurkkupastilli kiertää kitalakea, tuntiviisari kellotaulua ja kaikesta päätelleen se kulkee taaksepäin. Löydän itseni vuodesta 1990.

Hiljainen sunnuntai, talven rippeitä ilmassa.

Hiljainen sunnuntai, talven rippeitä ilmassa.

Kun kouluikäisenä sairastuin, oli se useimmiten positiivinen yllätys tai harkitun vilustumisyrityksen onnekas lopputulos. Potilaan ei tarvinnut ahtautua epämukaviin puristaviin farkkuihin, toppautua syystakkiin, hirttää kaulaansa kutittavaa kaulaliinaa tai riidellä eteisessä siitä, pitikö jo laittaa pipo. Ei tarvinnut heittää selkäänsä tiiliskivillä lastattua reppua, jonka kyljessä lihava kissa-Karvinen julisti vihaavansa maanantaita. Nuhanenällä oli hyväksyttävä lupa pysytellä kotioven turvallisella puolella, kun muut perheenjäsenet lähtivät päivän askareisiin ja sulkivat oven perässään. Pikkuveli tallusti kouluun ja vanhemmat lastasivat tavaransa, mappinsa ja kirjansa ja suuntasivat töidensä pariin keskustaan. Koti muuttui hiljaiseksi luolaksi, jossa ei monen tunnin aikana tapahtunut muuta kuin pattereiden vinkuna tai ohilentävän talitiaisen siipien räpytys ikkunan takana.

Sairas teki itselleen sohvalle vilttipesän, jonka pehmusti tyynyillä. Sinne hän kaivautui pyjamassaan kuin Aleksis Kivi oravan pesän uumeniin.

Tove Janssonin lattarisisar

Tove Janssonin lattarisisar

Käsivarren mitan päähän oli viritetty vakiovarustus: nessupaketti, kaukosäädin, kuumemittari ja kupissa äidin tekemää vaaleanpunaista pumpulipuuroa, unohtamatta laatikollista mustaherukkamynthoneita. Vhs-nauhurissa odotti kasetillinen Muumilaakson tarinoita ja napin painalluksella valkoturpaiset ystävät liittyivät potilaan seuraan.

Huoneen täyttivät Tiuhtin ja viuhtin vikinä, aivastus ja nenän turistus, mörön matala mörinä metsän varjoissa ja köhäisy sohvan uumenissa. Kuningasrubiini kimmelsi ja valonarat silmät tuntuivat häikäistyvän sokeiksi. Taikurin viitta lepatti öisellä taivaalla yksinäisten vuorten siluettia vasten ja samanlainen väsynyt lepatus tuntui pyjaman vasemmassa rintataskussa. Elohopea mittarissa heilahteli kuin Hemulin ilmapuntari ja potilas oli vaipunut muumihorrokseen. Hänen tukkoinen nenänsä turposi valkoiseksi kuonoksi ja pumpulipuuro kupissa leijaili vaaleanpunaisina pilvenhattaroina hänen päänsä kehykseksi.

Neljän tunnin jälkeen puhelin pirahti. ”Nuppu, mikä on vointi?” äiti soitteli työhuoneen puhelimesta ja kertoi isän tulevan aikaisemmin kotiin. Sitten ovesta tupsahti pikkuveli reppuineen. Seuraavaksi saapuivat naapuritaloissa asuvat luokkakaverit, jotka toivat paperilapullisen kotitehtäviä, ettei potilas jäisi jälkeen mistään tärkeästä. Pikaista paranemista!! Tässä kilometri läksyjä! -ope. Tytöt ja hyppiskä jatkoivat matkaansa puistoon ja pikkuveli naapuriin pelaamaan Super Mariota. Elämä jatkui iloisena ympärillä, mutta sairastunut joutui vielä pysyttelemään muumilaaksossa. Kolmen päivän kuluttua potilas oli kyllästynyt ja rukoili, että muuminturpa olisi jo tiessään ja otsan lämpötila laskenut äidin käden lukemiin. Vapaus oli turtunut vankilaksi, ja hitaasti ajatus loisteputkivankilaan palaamisesta alkoi vaikuttaa virkistävältä.

Sairastunut on kiireisen maailman marttyyriuhri. Hän saa luvan kanssa juoda hunajateetä sängyssä ja tuijottaa tyhjyyteen. Hänen otsaansa paijataan ja vointia kysellään huolestuneena. Häntä ymmärretään lenkkipolulla, työhuoneissa, koulussa ja kotona. Hän ei ole laiska-Jaska, vaan uupunut ressu, joka olisi jatkanut töiden paiskimista ja korsien kekoon kantamista, ellei matkalle olisi tullut pakottavaa pysähdystä. Vauhti on ollut liian luja ja ajotietokone ilmoittaa, että aika ajaa varikolle.

"Kuolla voi monella tavalla."

”Kuolla voi monella tavalla.”

Kun aivot ovat rientäneet Mikkelissa, keho tekee lukkojarrutuksen Juvalla. Kun päätä pakottaa, luita kolottaa, nahkaa pyyhkivät kylmät viimat ja aivoissa kiehuu kattilallinen paksua joulupuuroa, on turha edes yrittää. Sairastunut saa syntinsä anteeksi sekä itseltään että muilta. Hetkeksi hän siirtyy kaiken arvioinnin ja odotusten ulkopuolelle hyväksyvän ja armahtavan rakkauden ilmapiiriin. Siinä hän saa lötkötellä kuin hymyilevä laiskiainen, niin pitkään että sydänlihas ei ole tulehdusaltis ja suusta tulee muutakin kuin siperilaista kurkkulaulua. Ja sitten kun renkaat on vaihdettu, tankki täytetty, kuumemittarin lukemat laskeneet, voi formula taas syöksyä radalle muiden kaahareiden kaveriksi. Pieni toipilas kääntyy kärrypolulta vitostielle ja purkissa kasvavaan oksaan puhkeaa uusi vihreä lehti.

Kiitos, viisas kehoni, tästä jarrutuksesta. Myönnän olevani usein ADHD:n riivaama neurootikko, joka ovesta sisään astuttuaan alkaa miettiä syytä astua siitä ulos. Välillä tekee hyvää harjoitella sisälle linnoittautumista, naruttaa itsensä pöydänjalkaan ja antaa kehomielen levätä. Viisi päivää kestän melkein paikoillani, nautin köllöttelystä, niistän, köhin, aivastan ja käännän kylkeä. Muumilaaksoon en palaa, mutta samankaltaisen laakson rauhasta kertovat Inhimillissä tekijässä (Yle Areena) kuoleman rajan yli piipahtaneet. Minä käännyn rajalta takaisin elämään, Rynnin ulos taskut täynnä nenäliinoja ja kurkkupastilleja ja suuntaan kohti kevättä. Se nimittäin alkaa Argentiinassa virallisesti viiden minuutin kuluttua!

Neiti kevät, tervetuloa kaupunkiin!

Kohti lämpimämpää vuodenaikaa!

Kohti lämpimämpää vuodenaikaa!

Mainokset

Suurten ulvojien sukua

Tämä päivitys alkaa ulvonnasta, eikä se varsinaisesti muusta kerrokaan. Jos siis pelkäät tai kaihdat hulluuksia, lopeta lukeminen heti.

Kotinoituuksia ja iltatunnelmaa

Kotinoituuksia ja iltatunnelmaa

Kuulen ulvonnan viime viikon lauantai-iltana, kun olemme syömässä tätiystäväni luona Belgranon rauhaisassa kaupunginosassa. Tuo ulvonta kuuluu suurelle vaalealle Alaskankoiravanhukselle, jonka toinen silmä on puolisokea ja turkki ikääntyneen kulkurin mallia. Koira tulee vastaan portaissa, kohottaa kuononsa kohti korkeuksia ja päästää sisuksistaan syvän pehmeän ulvonnan. Sellaisen äänen, jonka voisi kuvitella kuuluvan tähtikirkkaaseen tunturimaisemaan, maahan, joka lepäilee paksun lumitäkin alla.

Minä, tuon otuksen pohjoinen serkku mykistyn ja pysähdyn kuuntelemaan. Ihmisten jorinat (omistani puhumattakaan) kulkevat suusta korvaan, korvasta toiseen ja toisesta ulos, mutta koiran ääni on löytänyt tiensä korvakäytäviäni pitkin suoraan sydänalaani. Se täyttää minut hetkessä syvällä rauhalla. Tuon koiran ulvonnassa kuulen oman kaukokaipuuni, pohjolan kylmien maiden järjettömän viisauden ja jonkin sellaisen ikiaikaisen, jota on hankala pukea sanoiksi. Ehkä sille ei sanoja olekaan. Aivan kuin olisin kuullut tuon saman äänen joskus tuhat vuotta sitten nuotiotulta kohentaessani. Ja ehkä kohottanut sitten oman pakkasenkaraiseman kuontaloni kohti pohjantähteä ja liittynyt ulvojien kuoroon.

Hoitohuoneen hiljainen rauha hieronnan jälkeen

Hoitohuoneen hiljainen rauha hieronnan jälkeen

Jos ihminen osaisi ulvaista, niinkuin tuo koira, päästää syövereistään tuollaisen syvän laulun, mitähän sieltä tulisi? Varmaankin suunsa avannut kaupunkilaiskaveri olisi aluksi hämillään ja sitten vilkaisi häpeissään olkansa yli. Kuulikohan joku? Ja jos ei sattunut kuulemaan, kokeilisi uudestaan. Ja ehkä sitten hän kokeilisi vielä uudelleen, nostaisi naamaansa pikkuisen korkeammalle ja antaisi äänen tulla vatsanpohjasta saakka. Sisältä tulisi tunnistamaton syvä ääniaalto, jossa olisi aavistus lihaa ja toinen sielua. Villin ihmisen sielua, joka on tapana kätkeä kirjoituspöydän laatikkoihin ja kivien koloihin kesämökkien lähimetsikköihin.

Ja kun ulvomisen ottaisi tavakseen, alkaisi päivittäin ulvoskella, löytäisi sävyjä tuohon koirasusien hurmaavaan lauluun. Ja hitaasti alkaisi purkautua auki koko ihmisyyden takkuinen kela. Ensimmäiset viikot ulvoisi ulvomisen ilosta, sitten alkaisi ulvoa murheitaan ja sitä, kuinka naapurin tenavan kanssa tapellessa joutui lumihankeentyrkätyksi tai kun kengät, jotka äiti osti olivatkin niin rumat, että hävetti koko kouluvuosi. Ulvoisi aikuisuutensa traumat, sen, ettei osannut järjestää elämäänsä, niinkuin muut teini-iästä hengissä selvinneet. Ulvoisi itsestään ulos tuskallisen Pro-gradun kirjoitusprosessin ja saavuttamattomat matkasuunnitelmat. Ulvoisi sydämensä surut ja syvän kosmisen yksinäisyyden, jonka jokainen yksinsyntynyt ja yksinkuoleva on jollakin elämänsä hetkellä kokenut. Antaisi suurten ulvaisujen tuudittaa surun hetkillä ja ulvoisi niin sydäntäsärkevästi, että lopulta ratkeaisi itsekin nauramaan.

Ja kun olisi muuttunut täysiveriseksi ulvojaksi, miltei onnistunut kasvattamaan selkäänsä takkuisen alaskalaismallisen karvapeiton, alkaisi pitää konserttejaan julkisilla paikoilla. Metroissa, aukioilla, kahviloiden vessoissa ja ruokamarketin jonossa. Ihmiset kääntelisivät vaivihkaa katseitaan ja pyörittelisivät silmiään: mistä se kuului? Oliko täällä susi? Ja kun huomaisivat, että ihminenhän se on, kuiskuttelisivat, että lajitoverilta meni järki. Jos ei se ole kännissä, se tuli taatusti hulluksi. Soitetaanko ambulanssi, vai leikitäänkö, ettei kuultu?

Ulvojasielu nojailee kuuntelee puuta

Ulvojasielu nojailee kuuntelee puuta

Varmaa kuitenkin olisi, että muutaman viikon sisällä, joku tuntisi värähdyksen sisällään, hengittäisi syvään ja kuuntelisi. Ja sitten avaisi oman suunsa ja liittyisi ulvojiin. Ensin yksi, sitten kolme, ja kahdeksan ja lopulta ulvontaan yhtyisi koko ihmisjoukko, sekin, joka aloittaisi vain, koska ei kehdannut olla ainoa hiljainen joukossa. Ja niin ulvoisivat lopulta kaikki, koko suuri ihmissusijoukko. He puristaisivat käsiä yhteen ja päästäisivät ilmoille kaiken sen tunteen, joka rintaluiden sisällä, painekammiossa on hautunut vuosikaudet.

Ja niin he ulvoisivat kokonaisen vuodenajan, kesän tai syksyn tai talven. Ilot, surut, kiukunpuuskat, raivon, eksyneisyyden, koti-ikävän ja kaipauksen. He ulvoskelisivat pihalle itsestään ajatukset epäonnistuneista parisuhteista, globaalista kapitalismista, romahtavista paperipinoista tai pilvenpiirtäjistä, levästä mökkirannassa, reiästä otsonikerroksessa ja siitä, valitako tamminen vai pahvinen hauta-arkku. Ja hitaasti ilmoihin katoaisivat kaikki kysymykset, jotka ihmismieltä jahtaavat kärpästen tavoin.

Ja lopulta kun he tuntisivat itsensä tyhjentyneiksi, he lopettaisivat, ja tulisi aivan hiljaista. Sanaakaan sanomatta, mutta silmiin katsoen, kukin lähtisi ja palaisi sinne, mistä tulikin. Mutta mikään ei enää olisikaan niinkuin ennen. Ehkä joku huomaisi kotonaan, että tarvitsee usemman tunnin lisää yöunta. Toinen lakkaisi syömästä sipulia vain siksi, että se on terveellistä. Kolmas lopettaisi Hesarin tilauksen, sulkisi facebook-tilinsä ja aloittaisi lauluopinnot. Neljäs ryhtyisi säännöllisesti tähystelemään tähtiä, ja se viides, se hulluin, pakkaisi laukkunsa ja muuttaisi Alaskaan huomattuaan, ettei hänen korviensa välissä enää liiku yhtään ajatusta.

Kun kukaan ei kuule, tämäkin pappa varmasti ulvaisee.

Kun kukaan ei kuule, tämäkin pappa varmasti ulvaisee.

Alaskankoirapappa jatkaa ulvontaansa Belgranossa, ja minä tunnen sen korvissani edelleen. Huomaan, kuinka tärkeää, kuinka ihastuttavaa on yllättäen kuulla jotakin pysäyttävää. Kuinka terveellistä on tunnistaa jotakin sellaista, joka on aivan järjetöntä, mutta jonka tuntee syvällä kehossaan tutuksi. Koiran laulussa ei ole sanoja, eikä liioin elämänohjeita. Se ei ole tarkoitushakuista ääniterapiaa tai harjoiteltu esitys, mutta minut se onnistuu lumoamaan ja jättämään sisälleni mielikuvan tuosta pohjoisesta lumipeitemaisemasta ja suuresta kaihoisasta rauhasta. Hetken ajan mielikuvissani olen itse paksu takkuinen susi, joka lihakimpaleen ahmittuaan päästää ilmoille sellaisen ulvauksen että helisevät tähdet ja kuu, ja kilahtaa pudota maahan itse taivaannappi Pohjannaula. Ja sitten tulee hiljaista, niin hiljaista ja tyhjää. Ja jos joku sattuu kysymään, että hei emäntä, lähtiks sulta järki, vastaan: Kyllä lähti ja parempi, että lähtikin. Paino keveni 20 kiloa ja elinikäennuste tuplaantui.

Hei ystävät, liittykää tekin ulvojien järjettömään kuoroon. Ulvokaa sielunne kyllyydestä salaisina yksinäisinä hetkinä luontoretkillänne, kun muut eivät kuule. Mutta älkää unohtako ulvoa puuduttavissa aikuisten pölpötystilaisuuksissa, jossa joku (te itse tai kaveri) kaipaa perusteellisen aivopesaisun ja yleisö nollauksen. Olen vakuuttunut, että juuri tänään se on tiemme pelastukseen ihmisyyden sotkuista, ylikuumenneista aivopuuroista ja maailmasta, jota sanat ja järki ruoskivat alituiseen järjestykseen.

Ihmissusilaulun nuotti on yksinkertainen ja sen osaa laulaa kuka tahansa meistä. A-uuuuuuuuuuuuu!

Poikkeustilassa

Buenos airesissa on poikkeustila. Arvatenkin kuulen siitä ensimmäisen kerran huolestuneilta suomalaisystäviltä ja YLE:n tutulta vakavakatseiselta uutistenlukijasedältä. Kaupunki on muuttunut huumesähellysten ja muiden hämäräpuuhien takia poikkeuksellisen levottomaksi, kerrotaan. Vuoden alusta laskien kaupungin ja sen provinssien alueella on tehty yli 50 ryöstömurhaa. Pelkkiä laukku-, auto- ja muita satunnaisia varkauksia ei kannata edes laskea, niin arkipäivää ne ovat.

Puistoon poikenneita

Puistoon poikenneita

Vuoden kestävän poikkeustilan ajaksi kaduille marssitetaan 5000 lisäpoliisia, joista valtaosa oli jo ehtineet vetäytyä viettämään eläkepäiviään ja tupruttelemaan piippujaan kotilähiöidensä rauhaan. Kaikki tämä kuulostaa huolestuttavalta, ikään kuin täällä elettäisiin pysyvää kaupunkisotaa, jossa hengissä selviää vain se, joka ei poistu kotiovestaan. Kuinka hurjat kasvot media antaakaan tilanteille, jotka suurkaupungin arjessa elävälle eivät usein näyttäydy lainkaan niin hurjina. Uskon ja tiedän, että kaupungissa on helppo hakeutua hankaluuksiin, harhailla väärille kaduille ja kaivaa kamera esille siellä, missä siitä helpoiten pääsee eroon. Tiedän, että kaupungissa kärsitään monenlaisesta rikollisuudesta ja useat sen lähiöt tiedetään vaarallisiksi, erityisesti yöaikaan. Ihminen kuitenkin on luonteeltaan sopeutuvainen elukka ja poikkeukset muuttuvat nopeasti tavanomaisiksi arkitiloiksi, joissa opettelee elämään ottamalla askeleen kerrallaan. Hiljalleen oppii löytämään kulkureittinsä ja oman elämänsä kokoisen rauhanalueen.

Tänä erityisen epäpoikkeuksellisena perjantai-iltapäivänä pysähdyn miettimään sanaa poikkeustila. Mitä tarkoittaa jokin tavanomaisesta poikkeava itse kullekin? Myönnettävä on, että 14. miljoonan asukkaan jättikaupunki on metsäsuomalaiselle tallustajalle poikkeustila monessa mielessä. Kaoottinen liikenne, ihmistungos, taukoamaton meteli, argentiinalaisen kulttuurin erilaiset tavat ja käyttäytymiskoodit, paikat, jonne ei kannata mennä iltaisin ja se, että seisot laskunmaksujonossa kaksi tuntia, ovat poikkeustiloja sille, joka tulee Liperin rauhaisilta ahoilta ja vähäväkisiltä kylänraiteilta.

Kaupungin lähiöissä on valtavasti eroja. Palermo, jossa me asustamme, on verrattaen rauhallinen eläkeläisten ja opiskelijoiden asuinalue, jossa on muutamia puistoja, kappale kävelykatua ja paljon katujen varsille istutettuja puita. Palermossa kyllä ryöstellään lompakkoja ja autoja, mutta kymmenen aikaan kotiinsa palaavan ei tarvitse kulkea niskakarvat pystyssä saaliseläimen tavoin taaksensa vilkuillen. Reviirinsä on kuitenkin tunnettava tarkasti, sillä esimerkiksi kahden korttelin päässä kotoa, avenida Gordoban toisella puolella levittäytyy lähiö, jonka ylle ilta-aikana on piirrettävä punainen rasti. Ei tänne. Ja sitten erikseen ovat ne lähiöt, jonne ei ole asiaa hämärää ennen eikä sen jälkeen, jonne päivystävä lääkäri toteaa menevänsä vain kuolleen ruumiinsa yli. ”Hulluko olet, siellähän kaikki ovat aseistettuja hiuskarvojaan myöten!”

Pyöräilijä ei joudu purkkiin!

Pyöräilijä ei joudu purkkiin!

Useat kaupungin lähiöt ovat kuin kaksi eri maailmaa päivisin ja iltaisin. Hyvä esimerkki kaksikasvoisesta kaupunginosasta on Once, jossa sijaitsee suuri juna-asema ja jonne useat bussitkin päätyvät. Päivisin alue on yksi keskustan vilkkaimmista ostostelualuiesta. Oncen korttelit ovat täynnä juutalaisperheiden kangas- ja tilpehöörikauppoja. Myynnissä on kaikkea artesaaneille, ompelijoille ja muille luoville piipertäjille. Kaikenkirjavia kankaita, tonneittain helmiä, muovailumassoja, tekoturkishörhelöitä, vasemmalla kädellä ommeltuja halpisvaatteita ja kiinassa valmistettuja ”merkki”laukkuja. Katujen varsille on levittäytynyt melkoinen kirjo Paraguaysta, Boliviasta ja lukuisista Afrikan maista saapuneita kaupustelijoita, joiden muovipöydille on levitetty kaikkea kermakakuista pitkiin kalsareihin.

Kaupunki pukeutuu iltavaloon

Kaupunki pukeutuu iltavaloon

Iltaisin Onceen on parempi olla poikkeamatta. Kaupustelijat ja töistä palaajat kiiruhtavat kuka minnekin, ja Once muuttuu tukevarakenteisten raitaverkkareissa notkuskelijoiden, kaikenkarvaisten korttelihiippareiden ja muiden luihukkien kokoontumispaikaksi. Heillä on taskuissaan erilaista myytävää ja heitä saattaa helposti kiinostaa se, mitä kantaa mukanaan satunnainen ohihortoileva euroopalainen. Eräs papparainen on vinkannut: Tänne sulla ei ole asiaa, rubia (vaaleaverikkö). Ainakaan et saa avata suutaasi täällä, sillä aksenttisi paljasta sinun olevan eurooppalais-galicialainen tomppeli. Toisen rautatieaseman Constitucionin lähistölle ei myöskään kannata eksyä öisin. Siellä eivät usein suostu yöllä pysähtymään taksitkaan ja paikallinen hipiltä näyttävä kaveri kertoo tunkeneensa suosiolla uuden hupparinsa reppuun yrittäen näyttää nuhjuisemmalta.

Eräänlaiseen sielun ja ruumiin poikkeustilaan joutuu myös se, joka haluaa matkustaa jonnekin ruuhka-aikana. Suoritukseen saa varata jääkiekkoilijan varusteet, tikapuuhermoston ja kolme kertaa enemmän aikaa kuin matka normaalisti vaatisi. Aamuisin sekä iltakuuden ja seitsemän välillä metro ja bussit muuttuvat sardiinipurkeiksi, jonne ihmisiä ahdetaan kuin puuroa pakkoruokittavan hahnen kitaan. Prosessi alkaa jonottamalla pysäkillä. Tyypillistä on, että kaksi bussia huristelee täyteen tupattuina ohi, ja vasta kolmanteen saat survottua itsesi sisälle. Ja kun olet ahtautunut sisään kulkuneuvoon, alkaa näytelmä nimeltä Klaustrofoobikon painajainen.

IMG_5461

Sardiinipurkki saapuu. Hyppää kyytiin, jos uskallat!

Juuri, kun luulit, ettei sinusta enää pienempään tilaan mahtuvaa pakettia saa rutistettua, kyytiin rynnii (kirjaimellisesti) kyynärpää edellä satakiloinen mörssäri, joka raivaa itsensä kokoisen tilan sinne, missä sitä ei ole. Kun ovet sulkeutuvat, voi vain hengittää ulos ja toivoa, että kylkiluut kestävät seuraavalle asemalle. Kahden minuutin matkan aikana ehtii haistaa ja tuntea kymmeniä tuntemattomia kehoja, hikisiä kyynärvarsia, parfyymintuoksuisia tuuppauksia, takana pönöttävän möhömahan huuhteluaineelta lemahtavassa t-paidassa ja toisinaan jonkun tahmatassun kädet, jotka etsivät satunnaisia takapuolia, kännyköitä tai lompakkoja.

Oman haasteensa liikenteeseen tuovat keskiviikot, jotka täällä ovat yleisiä mielenilmauspäiviä. Keskiviikkoisin on lupa tukkia marssillaan muutama keskustan suurimmista kaduista vastustaen kaikkea jänisten hännäntypistyksistä moottoripyöräilijöiden varusteiden tiukkaan kontrolliin. Keskiviikkoisin rummut pärisevät, sankat mielenosoittajajoukut heiluttavat banderollejaan ja bussimatka kestää neljä kertaa enemmän kuin tavallisesti.

DSCN2874

Väliasemalla puusta kohti maata

Poikkeuksellista suomalaiselle perushäpeän rauhoittamalle henkilölle on täällä myös ihmisten äänenvoimakkuus. Olen huomannut, että aina löytyy hyvä syy huutaa. Ystävän kohtaaminen, koiranpentu, jalkapallo-ottelu tai edellä ajavan autoilijan liian pikainen jarrutus. Olen jo oppinut, että aina ei tarvitse rynnätä parvekkeelle tai soittaa poliisia, kun kadulta kuuluu korviasärkevä karjaisu. Ehkä se on vain ohikulkeva setä, joka näki koiranpennun uudessa kaulapannassaan. Tai toinen, jonka auton takapuskuriin bussin nokka melkein osui.

Kaikkine poikkeustiloineen kaupunki on miljoonille enemmänkin arkitila, jossa elämänmuotonsa löytää ja oppii käyttämään niitä tuntosarvia, jotka täällä eläjää auttavat. Valtisemaan reittinsä, kulkuneuvonsa mahdollisimman hyvällä tavalla. Suomalaisen uutistenlukijan sanat hätkäyttävät, mutta sisäinen neurootikko huomaa nopeasti, että parempi ottaa rauhallisesti. Kaverin kanssa saattaa lähteä lyhyelle kuutamokävelylle yötaivaan kuu-ukkoa moikkaamaan, ja matkalla poiketa kioskille ostamaan purkkaa. Ihan kuin missä tahansa muussakin kaupungissa. Pimeimmän kadun sijasta voi kulkea suurempaa katua ja kameransa jättää kotiin ilta-aikaan.

Varovaisuus ja hereilläolo ohjaavat kulkijaa kaupungissa kuin kaupungissa. Ja sitäpaitsi se, mikä on poikkeavaa, pitää ihmisapinan valppaana. Valtavissa kaupungeissa elämä on kirjavaa, jollakin tavalla jatkuvasti poikkeuksellista, oli kysymys vaaroista, epämukavuuksista tai tavallisista tottumuksista.

Ihanaa olla idiootti!

—-
Viime viikolla hartaasti odottamani pelleopinnot ovat alkaneet. Myös pelleys voidaan nähdä eräänlaisena ihmisyyden poikkeustilana. Pelle on se, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu omiin kengännauhoihinsa, jonka ilmapallo pamahtaa kesken juhlien tai se, jota kalautetaan vasaralla otsalohkoon ja pistetään nuppineulalla takalistoon. Pelle on jokainen meistä sillä hetkellä, kun päivä ei mene putkeen ja ladulla on havuja ja perkele. Klovni edustaa hierarkian hännänhuippua, sitä joka ei oikein edes osaa yrittää.

DSCN2563

Kotitonttu

DSCN2908

Kotitonttu 2

Ihmiset rakastavat pellessä heijastusta itsestään, sitä surkimusta, joka jää huuli mutrulla seisomaan tienlaitaan bussin roiskuttaessa saavillisen kuravettä valkoisille housuille. Töppääminen naurattaa, mutta herättää mitä suurinta myötätuntoa. Törttöilijää katsoessa voi tuntea sekamelskan häpeän, pelon ja lempeän hyväksynnän tunteita. Kaikki me olemme sisuksissamme pellejä ja tallustamme sillä polulla, jonka varrella on suuria kuralammikoita, banaaninkuoria ja iso kasa havuja. Ja kun kanssakulkija toteaa: mie romahan, kaikkia naurattaa. Mutta samalla he tietävät vitsin haisevan siltä todellisuudelta, joka huomenna osuu omalle kohdalle.

Harjoituksissa yritämme löytää yksinkertaisen kontaktin yleisöön. Halvat kikat ja liian tarkoilla ohjeilla jähemetyt käsikirjoitukset turmelevat läsnäolon ja siirtävät esiintyjän oman aivokoppansa sisälle, jossa hän unohtaa nykyhetken ja yleisönsä. (Kiellettyä esimerkiksi on saapua lavalle kainalopieruja paukutellen ja nasaaliäänellä huutaen: Hei, nimeni on Herra Kurkku ja nyt minua naurattaa kovasti, eikö teitäkin?!!) Minä vedän ankkanaamarin päähäni ja astun estradille, yrittäen olla tekemättä mitään sen ihmeellisempää kuin olla läsnä ja reagoida muihin paikalla olijoihin, katsoa heitä silmiin ja tunnustella, keitä he ovat.

Elämänohje bussipysäkillä

Elämänohje bussipysäkillä

Lucy istuu salin laidalla kenkä kourassaan, ja kun homma ei mene niinkuin pitää, kenkä lentää ja osuu. Muut pellet nauravat vatsat kippurassa noidanneniensä ja sikanaamariensa suojissa, ja minä, siinä typeryksenä seisoessani, tunnen yllättävän aallon lämpöä ja lempeä. Nuo toiset, kaltaiseni, näkevät kuinka tomppeli olen, ja silti saan olla yksi heistä. Äkisti, ankannokka nenälläni, tunnen olevani enemmän ja kokonaisvaltaisemmin ihminen kuin pitkiin aikoihin.

Buenos airesissa on edelleen poikkeustila. Mutta silti on rauhallinen perjantai, iltapäiväsiestan aika. Kahvilassa soi jazz ja ulkona lehdet putoilevat kuin Rudolf Koivun satukirjassa. Varattoman pellen näköinen galicialais-eurooppalainen saa tehdä filosofisen päiväkävelynsä rauhassa, ilman että kenessäkään herää suurta halua käydä kimppuun ja ryöstää hänen nuhjuista nyssäkkäänsä. Ja aurinko, tuo ainoa kaveri, jolla ei ole tapana poiketa minnekkään, möllöttää yläpuolellamme hehkuvana taivaannappina. Siellä se katselee meitä ihmisotuksia, jotka poikkeamme kuka mihinkin tilaan, kuka missäkin tilassa.

Sininen siipi heilahtaa

Sinisen siiven heilahdus

Kahdet kastuneet kasvot

Ikkunalauta ja tuleva kukka

Ikkunalauta ja tuleva kukka

Sunnuntai-illan rauhallinen kotihetki. Sade on vihdoinkin lakannut ja tähtikirkas taivas aukenee kaupungin yllä. Alakerran naapurissa asuva personal trainer käristää sipulia iltapalakseen. Minä olen käynyt ruokakaupassa, paistanut kasan lettuja ja syönyt vatsani pinkeäksi palloksi. Pallot tuntuvat olevan pinkeällä myös muissa taloissa, joissa tuijotetaan tänään jalkapalloa.

River ja Boca ottavat mittaa toisistaan ja maalit voi helposti laskea telkkaria avaamatta. Kun verkko heilahtaa, ryntäävät inchat eli paikalliset jalisfanit parvekkeilleen ja mylvivät ilmoille jotakin, joka etäisesti muistuttaa testosteronihöyryisen latinoespanjan ja Skansenin eläintarhan mölyapinoiden kirkunan sekoitusta: A la concha de su madre, kuuluu viereiseltä parvekkeelta. (Paikalliset voimailmaukset ovat sen verran törkyisiä, että jätän ne suomentamatta.) Jos ei tietäisi, mitä tapahtuu, voisi metelin perusteella päätellä nuijasodan syttyneen. (Usein sellaisia syttyykin otteluiden jälkeen, jos eri joukkueiden fanit sattuvat vahingossa samaan bussiin.)
Perjantaina käyn seuraamassa suomen kielen tuntia ruotsalaisten talolla keskustassa. Opettajana toimii neljänkymmentä vuotta takaperin Pohjanmaalta Argentiinaan siirtynyt vanhempi karismaattinen herrasmies, johon Argentiinassa vietetyt vuodet ovat jättäneet tuntuvan latinovivahteen. (Pohjalainen latino, voitteko kuvitella, mikä lyömätön yhdistelmä!) Aloittelijaryhmän kanssa käymme läpi Suomen kieliset aakkoset. Pekka alkaa peellä ja siinä on kaksi koota, Petturi on espanjaksi traitor ja se äännetään kahdella teellä. Pet-turi, pet-turi, pet-turi! Hokevat kirkassilmäiset suomen opiskelijat. He oppivat myöskin sanomaan sauvoa, tuoni, soma ja mirri. Edistyneemmät osaavat kertoa asuvansa Buenos airesissa kerrostalossa, valoisassa asunnossa, jossa on suuret suuret ikkunat.

DSCN2775

29 vie melkein kotiovelle

29 vie melkein kotiovelle

Suomalaisesta kulttuurista opimme tunnilla myös sen, että jos suomalaista haluaa loukata, kannattaa vihjata hänen olevan vajaaälyinen. Kuulemme myös maamme koulusurmista ja huonopalkkaisen opetusalan liiasta naistyövoimasta sekä miehistä, jotka joutuvat käymään oikeissa töissä perheensä elättääkseen. Pyörittelen silmämuniani hölmistyneenä saamastani pohjoisesta kulttuurivalistuksesta ja yritän vaivihkaa vinkata väliin, että siellä pohjoisessa ollaan kuitenkin muutaman askeleen edellä noissa tasa-arvoasioissa ja myöskin asenteet ovat sielläpäin muuttuneet sitten kaksikymmentäluvun. Tunnin päätteeksi vilautan opiskelijoille muutamaa talvista luontokorttia ja kerron, että kotimaassamme on mielestäni  myös upea, ainutlaatuinen puhdas luonto, rikas kulttuurielämä ja muutenkin mukavaa.

Opiskelijoita on paikalla kuusitoista ja heidän motiivinsa oppia haastelemaan suomea ovat moninaiset. Yksi on tavannut oman Pekkansa ja haluaa laittaa vantaalaiselle mielitietylleen rakkausviestit suomeksi (toivotaan, että sanaa Petturi ei tarvitse käyttää tässä tapauksessa). Toinen, pikimustalla silmänsä rajannut nuori neiti on opetellut kaikki Viikatteen biisit ulkoa ja nyt haluaa tietää, mitä tarkoittavat Terva, viina ja hauta. (Tietenkin paikalla on myös yksi Tarja Turuseen rakastunut nuori mies.) Kolmas kertoo, että hän on aikeissa muuttaa Suomeen, jossa ihminen voi rauhassa talsia iltalenkkinsä kotikaupungin hämärässä.

Onpa paikalle tiensä löytänyt myöskin vanhempi herttainen rouva, vaalea ja sinisilmäinen kuin itse kiiltokuvan enkeli. Hän esittelee itsensä espanjaksi, mutta nimi on perinteinen suomalainen. Rouva paljastaa, että hänen äitinsä oli suomalainen, liikunnanopettaja ja naisvoimistelija, mutta sydän kuljetti Atlantin yli Argentiinaan. Rouva tuntee, kuinka suomalaisveri kohisee syvällä hänen suonissaan ja muistaa lauseita, joita äiti hänelle joskus opetti. Ja se pohjoisen kesäyön loputon ihmeellinen valo, siitä tietävät jo kaikki.

Maailman levein katu. Melkein 20 kaistaa. Ylitetään juosten.

Kaistale maailman leveintä katua. Melkein 20 kaistaa. Ylitetään juosten.

Ryhmä viihtyy selvästi hyvin latinohäjyn opissa ja musta huumori tuntuu uppoavan opiskelijoihin kieliopin ohessa. Tunnin päätteeksi kaikki laulamme yhdessä Poj-jat ne raitilla lauleelivat, ja likat luuli urkujen soivan. Seuraavalla viikolla paikalle saapuu kuvausryhmä, joukko hulluja argentiinoja, jotka tekevät dokumenttia toisista vielä hullummista argentiinoista, jotka jostakin syystä ovat valinneet opiskella omituista pohjoista kieltä, jota puhutaan lähinnä yhdessä pienessä maailmankulmassa 14000 kilometrin päässä.

Viikonloppuna vastapäisen talon tädillä on kirpputori eli feria americana eteisessään. Piipahdan kadulta käytävälle jutustelemaan hetken tuon pikkuruisen myyjättären kanssa ja vilkaisen samalla, mitä rekissä roikkuu. Myynnissä tuntuu olevan koko 1980-luku. Valkoinen napamittainen paljettitoppi, nukkumatin takkia muistuttava sininen kauhtana, tähtikuvioinen teepaita, jossa on tahra ja melkoinen rivi amerikkalaisia kehonrakennus vhs-kasetteja. Täti ihastuu, kun kuulee, että olen ulkomaalainen ja sitten valittelee, että Argentiina on hänen mielestään aivan rappiolla koko maa.

Koulukatu

Koulukatu

DSCN2733

katujen nainen ja rumpu bussipysäkillä

Politiikka on kuulema korruptoitunutta, kaduilla saa pelätä sekä laukkunsa että henkensä edestä ja inflaatio ahmii joka päivä palasen peson kulmasta. Julkisen liikenteen maksut nousevat niin, että huimaa, ruoka kallistuu ja kaveri kertoo pillahtaneensa itkuun ostettuaan kolmenkympin kaalin. Ainoa asia, joka tietenkään ei nouse, ovat palkat. Inflaation vauhtia voi helposti laskea, kun muistelee, että vielä muutamia kuukausia sitten euron sai virallisesti seitsemällä pesolla. Nyt siitä on pulitettava reilut kymmenen. Koska pankki säätelee ulkomaisen valuutan ostomääriä, Eurooppaan suuntaavat argentiinot joutuvat ostamaan euronsa ”luolista”, jossa yhdestä eurosta joutuu pulittamaan peräti 14 pesoa. Ja jos menee ensi viikolla, varmasti taas peson enemmän.

Lisäksi viime viikkoja ovat synkistäneet lukuista ryöstöt, joihin kaupunkilaiset ovat nyt kyllästyneet siinä määrin, että ovat ryöstötilanteissa käyneet joukolla rosvon kimppuun. Kotikorttelissa taksiin pelastautunut ryöstäjä on saanut ruutia peräänsä. Ohikulkija on kaivanut aseen taskustaan ja ampunut 26 laukausta rosvon perään. Osuman on saanut vain taksikuski, joka onneksi selviää rytäkästä hengissä. Sen sijaan Rosariossa laukkuvarkaan on käynyt huonommin, naapurit ovat hakanneet 19-vuotiaan pojan hengiltä. Tapauksista käydään kiivasta keskustelua ja pohditaan, kuinka tälläiseen kauheuteen on maassa voitu päätyä ja mitä pitäisi tehdä. Toisaalla ollaan sitä mieltä, että varkaat ansaitsevatkin kuolla, ja siten toimia varoittavana esimerkkinä muille laitapuolen kulkijoilla. Toisaalla taas todetaan, että nyt on ammuttu hyttystä kanuunalla, ja siteerataan perään Gandhia muistaen, että silmä silmästä tekee koko maailmasta sokean. Muuan militanttihenkinen, ulkomaalaisvastainen poliitikko tuntuu käyttävän tilannetta hyväkseen ja alkaa jo tehdä vaalilupauksiaan tulevalle kaudelleen: valvontakamerat jokaiseen kulmaan ja lisää poliisivaltaa kaduille ja kansakunta on pelastettu rikollisuudelta.

Torstaina olen palannut illalla kotiin kaatosateessa. Juoksen bussipysäkille halki pimeiden katujen yrittäen väistellä pisaroita. Täällä kuitenkin sataa aina sellaisessa mittakaavassa, että viiden korttelin matkalla rapakoiden yli loikkija on kastunut läpimäräksi rätiksi. Loikin lammikoissa halki Placa de mayon, ohi mielenosoittajien telttojen, Falklandin sodan uhrien muistoksi pystytettyjen ristien ja Casa rosadan, jonka seinän kello näyttää puoli kymmentä. Bussi kartaa pysäkille ja hyppään kyytiin valuen vettä kuin uitettu merinolammas. Muut matkustajat näyttävät kokeneen samanlaisen kohtalon, joten kaikkia hieman hymyilyttää, kun uusi matkustaja pelastautuu vedenpaisumuksesta bussiin.

DSCN2802

kulmilla

kulmilla

Sade tekee meidät katuja tallaavat ihmiset pienen hetken ajaksi tasa-arvoisiksi. Se kaatuu kaikkien niskaan kysymättä oliko päälläsi Armanin puku vai likaiset verkkarit. Kaikki kaksijalkaiset kipittävät kiireenvilkkaa lähimmän katon alle tai porttikonkiin odottamaan, että taivaan vesiryöppy laantuisi. Eri asia onkin sitten, mitä tapahtuu näille ukkossään yllättämille kanssaeläjille kastumisen jälkeen. Menevätkö he kotiinsa, ottavat kuuman suihkun ja kääriytyvät puhtaanvalkoisen kylpytakin uumeniin? Vai jäävätkö he lainehtivien katujen laidoille puristelemaan petivaatteistaan enimpiä vesiä pois ja sitten asettuvat johonkin varjoon, vettyneelle patjalleen odottamaan unen tuloa.

Keskellä Corrientesin katua seisoo harmaaseen vilttiin kääriytynyt vanha mies. Sadevesi virtaa hänen kasvojensa uurteissa, pisarat putoilevat sakeasta parrasta ja viltin helmat uivat syvällä vesilammikossa. Hän katsoo ohi ajavaa bussia ja minä lasin toisella puolella katson häntä miettien, minne papparainen takkuisen päänsä tänä yönä kallistaa. Avenida Puyrredonin kulmassa alaston nainen seisoo kumarassa reisiään myöten vedessä ja hankaa likaiseen nahkaansa saippuaa. Jos onni käy, hän pääsee livahtamaan iltapesunsa jälkeen pankkiautomaattikoppiin, jonka kivilattialle painaa päänsä ja nukahtaa toivoen, että aamulla aurinko näyttäisi naamansa ja kuivattaisi kaatosateen kastelemat vaatteet.

Kuivuvat tossut

Kuivuvat tossut

Aamuaurinko kuivaa terassin

Aamuaurinko kuivaa terassin

Sade piirtää vesiviiruja bussin ikkunaan ja minä näen ikkunan läpi lainehtivan pimeän kaupungin ja sen tummakulmaisia asukkaita sateenvarjoineen, märkine syyskenkineen, kukin omien ajatustensa sisuksissa kuin pienissä vesikelloissa. Ajattelen, että nämä ovat niitä hetkiä, kuvia, jotka tulen muistamaan sitten, kun olen vanha rouva ja kuulen sateen ropinan mökissäni keskellä suomalaista korpimaisemaa.

Ilta on hiljentynyt yöksi, huligaanit ovat painuneet höyhensaarille huutelemaan Riverin rökitettyä Boca juniorsin tasaisen taistelun päätteeksi. Minä lyön pisteen tekstin perään ja aloitan oman taisteluni itikkaa vastaan. Tietäköön verenimijä, että pohjoisella pallonpuoliskolla niitä läiskitään hengiltä 64 minuutissa.

Sinusta tulee pelle!

Hyväksyttävä se on. On maaliskuu, valosta ja lähestyvästä kesästä hullaantumisen kuukausi, mutta mulle koittaa syksy. Kaduilla puhaltaa viheliäinen tuuli, joka tunkeutuu ihon läpi syvälle luuytimeen. Ohikulkijat vetelevät kauluksia korkeammalle ja vaaleanpunaiset kukat putoavat lakastuneina puista heidän tallattavikseen. Tästä viileydestä tunnustan haaveilleeni joulukuussa, kun lämpömittari kipusi neljäänviiteen ja sähköt katkesivat useiksi päiviksi. Nyt on helteet elelty ja pakkasukkoa odotellaan.

Tänään olen ostanut kalakaupasta ”merikanan” (uusi harrastukseni on tuntemattomien kalalajien sattumanvarainen ostelu ja valmistus), tapellut voitokkaasti sähköyhtiön tädin kanssa (muistuttaen, että meillä Suomessa on kaikki paremmin) ja sen kunniaksi kipitän Nostalgia-baariin syömään sitruunamuffinssin (joista en muuten koskaan ollut tiennyt pitäväni!) ja juomaan perjantai-illan pitkän maitokahvin. Mukaani lähtee vanha maalitahrainen ja kulmasta teipillä korjattu ystäväni. Sininen hiljainen kaveri, mutta sitäkin taitavampi asettumaan pöydän ääreen ja jakamaan kaikki ajatukset kanssani. Läppäri, paras kahvikaverini näillä kulmilla! Ilta-auringon valo heittää vastapäiseen seinään ja naapuripöydässä käydään argentiinalaisittain kiivasta ihmissuhdekeskustelua.

Seinälintu kertoo salaisuuksiaan sille, joka ehtii kuunnella...

Seinälintu kertoo salaisuuksiaan sille, joka ehtii kuunnella…

Viime viikolla olen palannut Buenos airesiin. Kolme ihanaa viikkoa sitä ennen olen saanut viettää helmikuisessa Suomessa juhlien mummon synttäreitä, ukin synttäreitä, veljen kolmekymppisiä ja elämää, tavaten rakkaita ihmisiä kuullen heidän viisauttaan ja muistaen, miksi he ovatkaan niin rakkaita minulle. Kevättä on ollut jo paljon ilmassa ja lumikellot ovat puskeneet uhkarohkeat päänsä talon seinustan lumipenkanlaidasta. Valo jatkuu pidemmälle iltaan ja linnut riehaantuvat laulamaan. Muistikuviini on painunut luisteluretki vanhempien, kahden Vaakun kanssa. Olemme kiitäneet Linnansaaren jäätietä siniharmassa maisemassa, puikkelehtien saarien väleistä pitkin jäätyneen järvijättiläisen pintaa. (Ajatella, millainen vetinen elämänkirjo on talvilevollaan luistintemme alla!) Tuossa maisemassa on jotakin ihmeellistä. Se tuntuu tyhjentävän ihmisen omasta monimutkaisuudestaan. Oli kesä tai talvi, tämä järvenselkä tekee ainakin minusta tuulenhaistelijan ja taivaanrannantoljottajan, eikä yhtään mitään muuta. Autossa isä tarjoaa sisu-pastillin ja minä otan torkut kuin kuusivuotias.

Jäinen hiljainen polku ja järvi talviunillaan

Jäinen hiljainen polku ja järvi talviunillaan

sama maisema kesällä

sama maisema kesällä

Koulu on alkanut viime viikolla. Papparaiset ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, mutta muistaneet huomauttaa, että kesäloma on jättänyt jälkensä. ”Selkeästi lantio on liikkunut, mutta muut ruumiinosat eivät.” Lyhyet harjoitustyömme ovat sotkuisia, sillä kehonhallinta on tiessään, kuulema. Roberto istuu jakkaralla, pitelee päätään ja voivottelee. Luvassa on paljon fyysistä työtän, sillä ilman kunnollista kehonhallintaa olemme kuin uimahyppääjä ilman tikapuita hyppytorniin. Harjoitukset jatkuvat: ”Silmät, pää, kaula, rintakehä… Tajuatko, että pää ja kaula ovat kaksi eri asiaa! ” muistuttaa Roberto, ja tekee kädellään tarkan ampumiseleen kohti onnetonta opiskelijaa. Kuinka paljon pidänkään tuosta happamansuloisesta suuresta taiteilijasta.

Naama hymyyn Pedro, jumppatunti alkaa!

Naama hymyyn Pedro, jumppatunti alkaa!

Pian alkavat myös klovniopinnot. Tuleva maestra, venäläiset sukujuuret omaava mimmi kertoo, että pelleys on sieluntila, jossa toisaalta on mahdollista tulla lapsenkaltaiseksi pällistelijäksi, joka näkee kaiken ihkaensimmäistä kertaa, ja sitten seuraavassa hetkessä nostaa keskisormi pystyyn ja paiskata kaveria mädällä sienellä takaraivoon. Ilveilijät ja klovnit, buffot ja narrit ovat aina toimineet tulkkina jollekin sellaiselle, johon me vakavanaamaiset laukunraahaajat ja kalenteriinraapustajat emme ihan yllä. Suupielet vinossa saattaa turvallisemmin todeta, että heh-hei, valtakunnassahan on kaikki päin persettä, ja itse perse, sekin on epämuodostunut. Jos joku tuosta hermostuu, voi todeta, että sehän oli vain satu! Elä sie kaveri leikistä suutu! Muistan, että yksi lapsuuden suosikkikirjoistani oli ”Sinusta tulee pelle.” Kiitos äiti kirjavalinnasta, nyt se sitten tapahtuu. Argentiina nimittäin tuntuu olevan kaikenlaisten punanenäisten yhteiskuntakriitikkojen luvattu maa.

Punanenistä puheenollen…Tiistaina kauppahallin kahvilassa törmään brittiläiseen vanhaan journalistiin, oluen kanssa lämpimän ystävyyssuhteen solmineeseen äijään, joka puhuu englantia vahvalla aatelisaksentilla ja muistuttaa vaalennettua Mick Jaggeria. Tämän herrasmiesäijän kanssa tarinoimme kahvin mittaisen hetken. Hän kertoo, että suurin osa Santelmon kaupunginosassa myytävästä kuuluisasta antiikista on varastettua. 1800-luvun lopulla Buenos airesiin iski keltakuume ja ihmiset tulivat nopeasti vainoharhaiksi. Varakkaimmat pakkasivat matka-arkkunsa, pötkivät kuka minnekin jättäen jälkeensä kokonaisia asuntoja kattokruunuineen, David-miniatyyreineen ja Euroopasta tuotuihin tammipöytiin. Ystävälliset naapurit löysivät tiensä noihin aarreaittoihin, tyhjensivät asunnot kaikesta maallisesta romusta ja noita ajanpatinoimia rojuja ostavat nyt kolme sukupolvea nuoremmat varakkaat nostalgikot raahatakseen ne takaisin Eurooppaan. Äijää naurattaa. ”Ja sekin lentokone joka katosi! Siellä se rojottaa merenpohjassa kalanruokana, mutta eräät tomppelit eivät sitä löydä!” Kuinka absurdia elämä. Puhumattakaan tästä absurdista kaupungista, johon hukkuu ja katoaa se, joka ei opi löytämään omia reittejään.

Antiikkimarkkinoiden kauhutrio

Antiikkimarkkinoiden kauhutrio

Ja hieman absurdi tekele tuntuu omakin elämäni olevan. Pirstaleinen episodielokuva, jossa kesää seuraa kevät ja kevättä syksy. Jossa yhden kahvikupposen tyhjentää Pyytinvaaran teboililla suomalaisen korpimaiseman laidalla ja toisen 14 miljoonan ihmisen keskittymässä maapallon toisella puolella. Ja tiedän, että siellä ensimmäisellä puolella maapalloa on suurin osa niistä ihmisistä, jotka ovat minulle rakkaita. Pohjoisella, hiljaisella pallonpuoliskolla, tummanvihreiden metsien ja suurten järvenselkien maassa on se maisema, joka on minulle koti. Siellä puhellaan sillä kielellä, jolla minäkin osaan keksiä paskoja vitsejä, kertoa tositarinoita ja keksittyjä ja olla seurassa hiljaa ilman että minua luulaan autistiksi. Kaipaan Suomeen välillä kovastikin. Unessa lupaan ukille, ettei Argentiina pidättele minua kymmentä vuotta pidempään. Toivottavasti huomattavasti vähemmän.

Vihreän maan teleportti

Vihreän maan teleportti

Kaksi ruutua, kaksi maisemaa.

Kaksi ruutua, kaksi maisemaa.

Ilta laskeutuu suurkaupungin ylle, kahvilan lämpimänoranssit pikkulamput sytytetään ja ikkunan toisella puolella joku kiiruhtaa vihanneskaupan kautta kotiinsa ottamaan vastaan alkavaa viikonloppua. Minä nakuttelen tekstin loppuun, tyhjennän kupposen, tungen sinisen sielunkumppanin laukun uumeniin ja viiletän suurkaupungin kadulle, kymmenien tuhansien muiden kotiinpalaajien joukkoon. Kotona tungen merikanan uuniin ja otan selvää vieläkö se kotkottaa.

(Myöhempi huomio: merikana onkin eräänlainen hai! Valmistan sen sitruunalla, purjo- ja punasipulilla, tomaatilla, mustapippurilla, soijalla ja kermalla. Ja sitten tungen uuniin. Selviän ateriasta elossa ja saatan ostaa merikanan uudemmankin kerran. )

Kun pysähdyn, käyn

Kun pysähdyn, käyn

kahvilla

kahvilla

kahvilla

kahvilla

kahvilla

kahvilla

kahvilla

kahvilla

Narri ja lentävä koira

Herään, kun taivaalta sataa jäitä. Ukkonen jyrisee taukoamatta ja kuulostaa siltä, että koko kaupunki pamahtelee liitoksistaan. Kuukaudentakainen vedenpaisumus toistuu, eikä sade taukoa, vaikka vettä tulvii jo alakerroissa asuvien koteihin, kauppoihin ja työmatkailijoiden kenkiin. Kadut juoksevat jokina ja joku hatarammin rakennettu autonkottero on vaarassa muuttua pieneksi laivaksi, jonka aallot kuljettavat merelle. Huolestuneet uutistenlukijat selostavat sateenvarjojensa alta, että todennäköisesti tulva jatkuu useamman päivän. Kun kaupunki ottaa perusteellisen kylvyn, sitä kuivatellaan pidempi tovi.

IMG_5487

Sunnuntai-iltana taloon muuttaa uusi asukki. Hän saapuu Buenos Airesiin pienestä merenrantakaupungista vähintään yhtä hölmistyneenä kuin minä vuosi ja viisi kuukautta takaperin. Ensimmäisiä päiviään täällä viettävälle, herkkäkuuloiselle olennolle pääkaupungin meteli on hämmentävä kokemus. Puhumattakaan siitä, mitä nenä kertoo. Kaikkialla haisee märälle asfaltille, pakokaasuille ja aivan vieraiden kavereiden pissalle. Ja varmaan juuri siksi tämä uusi kämppäkaveri ei suostu tekemään tarpeitaan pihalle. Kiltisti hän kipittää lenkin lähipuistoon ja takaisin, mutta pissin hän säästää keittiönlattialle tai parvekkeen nurkkaan. Ukkosta tuo karvaturri on paennut sängyn alle, jossa se luimistelee korviaan ja selvästi kaipaa pikkukaupungin rauhaa. Kerron sille, että kannattaa olla itselleen armollinen ja antaa sopeutumiselle aikaa. Kulttuurishokki menee vähitellen ohi ja uudetkin nurkat alkavat hiljalleen haista tutuille.

Koirat leipomon ovella

Koiran haavehetki leipomon ovella

Muistan, että minullakin oli koira. Tai oikeastaan se ei asunut meillä kotona, vaan ukin ja mummon luona. Se oli susikoira ja muutenkin miltei sudenkaltainen. Suuri, vaarallinen, harmaa piikkihammas, joka ei epäillyt haukata tunkeilijan perstaskua kitaansa. Taisipa se osata lentääkin. Ukki ja mummo eivät tosin lemmikistäni tienneet, eivätkä äiti ja isäkään. Kerroin salaperäisestä susikoirastani vain koulussa harvoille ja valituille henkilöille, jotka tuntuivat tarvitsevan kunnon puraisua. Samaan tarinaan sisältyi hevimetallia kitarallaan soittava hurja eno, joka siskontyttöä puolustaakseen oli valmis täräyttämään kuittailijoilta kitarallaan tajun kankaalle. Todellisuudessa kaikki oli satua. Susikoiraa ei ollut olemassa ja eno oli rauhallinen kuin punatulkku pakkasaamuna. Mutta minä olin pesunkestävä huijari. Tarinankertoja tai narraaja, narratologin taimi, miten tahansa kukin tuon haluaa muotoilla.

Kahden mentävä satu

Kahden mentävä satu

Uskon edelleen: elämämme on satu. Kukin valitsee itse minkävärisellä kynällä satunsa kirjoittaa. Tyylilajivalikoima on loputon. Kyseessä voi olla hulvaton romanttinen huumoriopus, rohkaiseva kasvutarina, nopean toiminnan täytteinen dekkari tai K-18 kauhukertomus, jossa hörpitään myrkkyliemiä ja odotellaan taivaalta laskeutuvia tuntemattomia uhkia. Yksi vaihtoehto on myös kirjoittaa yksilöstä, joka joutuu aina vastakkain muiden lajitoveriensa kanssa ja tekee vallankumouksia tai ottaa turpaansa.

Ihmisten tarinat ovat kirjavia kuin kissan täkki. Tunnen henkilöitä, jotka ovat pysäyttäneet laumoittan varkaita, pelastaneet satoja kuuseen kiivenneitä lemmikkieläimiä ja löytäneet kadonneita lompakkoja siinä määrin, että Sherlock Holmes tuntisi itsensä puuhastelijaksi heidän rinnallaan. Tunnen henkilöitä, joille sattuu toistuvia onnettomuuksia. Kun katkennut jalka on paikattu, kopsahtaa kattoterassilta irtokivi keskelle kalloa ja halkaisee koko hökötyksen. Ja juuri kun he ovat selvinnet kuolettavasta sähköiskusta, heiltä ryöstetään viimeinenkin roponen tuntemattolla teräaseella uhaten. Tunnen myös henkilöitä, jotka köllöttelevät aina laiturin aurinkoisella laidalla, keksivät herkullisimmat jälkiruokareseptit ja löytävät elämänsä rakkauden kuin sadun prinssit ja prinsessat. Ja sitten ovat erikseen ihmetarinoitsijat ja muut, jotka kirjoittavat uskonnollisia hurmioteoksia erinäisten henkiolentojen ilmestymisistä ja katoamisista.

Turvatarkastus

Turvatarkastus

Ja millaisen elämän rakennan minä itse? Huomaan kirjoittaneeni muutamaa kynää vaihdellen. Välillä tarina kertoo eräästä pisamanaamaisesta narrittaresta, joka liukastelee banaaninkuoriin eri puolilla maapalloa ja maassa maatessaan lumoutuu löytäessään taivaalta Kassiopeian tähtikuvion kaksoisveen. Välillä tarinoissani hiippailee värikkäisiin harsoihin verhoutuva mystikkomuori, jolle tapahtuu asioita ainoastaan kohtalon johdatuksesta ja joka salaa uskoo kaiken X-filesissä näkemänsä todeksi. Hän on noitien lähettämä vakooja Kyöpelivuoren uumenista tai vähintään indigokansalainen. Toisinaan tarinoissani seikkailee supersankari, joka jaksaa jaksaa ja jaksaa, ja sitten taas kirjoittaa itsensä niiiin uupuneeksi, että hänen selkänahallaan on varmasti luututtu kokonaisen korttelin lattiat. Kaikki on satua ja itse valitsen, millaisiin satuihin milloinkin haluan uskoa ja miten ne haluan kirjoittaa. Kysyn itseltäni, millaisia satuja tarvitsen elääkseni elämäni niin kuin se olisi hyvä kirja.

Markkina-Martin tarinoissa Suomikin muuttuu juustojen ja lumihuippuvuorten luvatuksi maaksi.

Markkina-Martin tarinoissa Suomikin muuttuu juustojen ja lumihuippuvuorten luvatuksi maaksi.

Kun on kaukana kotoa, vaihtaa penkkiä, maisemaa, kulkuneuvoa, kieltä, keskustelukumppania tai lähikauppaa, on omiin tarinoihinsa helpompi saada uusi näkökulma. Ehkä kaiken haluaakin kirjoittaa uudelleen, hieman eri tavalla. Ja kuin taikaiskusta muuttua toisenlaiseksi fiktiiviseksi henkilöksi. Muistan erään arkkitehdin, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan luullut olevansa henkilö, joka ei pidä suklaasta. Kunnes hän eräänä päivänä, satunnaisesta mielijohteesta puolittain epähuomiossa laittoi palasen suuhunsa, ja huomasi, että oli pahasti erehtynyt. Todellisuudessa mikään ei ollut maistunut niin herkulliselta kuin se suklaa. Nyt hän syö tyytyväisenä suklaatyhjiötään täyteen, ja hahmottelee, missä kaikissa muissa yksityiskohdissa elämän käsikirjoitusta voisi korjata.

Joku muukin harrastaa seinille piipertämistä

Joku muukin harrastaa seinille piipertämistä

Vuodet kuluvat, lehdet kääntyvät ja koko ajan kirjoittajan kynä pysyy tuntuvassa liikkeessä. Mummolan lentävä susikoira on jo vuosia takaperin muuttanut Turkuun opiskelemaan lääketiedettä. Enkä minäkään ole enää se koulunpihalla jalat vinksallaan seisova paksu tyttö, joka oli niin outo, että muut eivät siitä sellaisenaan tykänneet. Ehkä en koskaan ollutkaan.

Mystisen narrittaren viimeinen viikko Buenos Airesissa on alkanut. Vietän koko yön suuremman leijonan vasenta villasukkaa neuloen. Kun ensi maanantaina lennän kohti kesää, täällä ilma-alat jatkavat viilenemistään, viimeisetkin lehdet putoavat ja kaupunki pukeutuu kylmään talvivaloon. Ensimmäinen sukka on valmistunut jo tammikuussa, kirpeänä pakkasaamuna Kuopiossa kiroilun ja hampaidenkiristelyn säestyksellä. Sen pari tulee valmiiksi ja pitää sisällään varmasti vähintään yhtä monta löysää silmukkaa ja virhepistoa kuin edellinenkin, mutta täyttää sydänalani tyytyväisyydellä. Tuntuu hyvältä neuloa viimeinen silmukka, sulkea ympyrä ja saada jotakin valmiiksi. Ja kaiken tuon keskellä olla armollinen omalle keskeneräisyydelleen. Sille, että minulla on lupa neuloa villasukka, joka muistuttaa baskeria. Ja siitä huolimatta se lämmittää.

talvivaloa

talvivaloa

Yläkerrassa viimeistä saumausta odottaa mosaiikkipalasista koottu merikieppi, josta lopulta tulikin vesipisaroita ja punaisia sydämiä kasvava puu. Sade jatkaa rummuttamistaan, bussit uiskentelevat kohti keskustaa ja pieni musta koiraystävämme on uskaltautunut sängyn alta ikkunan ääreen. Siinä se istuu, uudet tuoksut nenässään, ja haaveilee lentämisestä.

Kikkelisetä, Gaudi ja Rosvo

Kyllähän tekin kaikki hänet tunnette? Hänet, jolla oli jotakin niin erityistä, että hän halusi näyttää muillekin sen, jonka itse koki niin ihmeelliseksi. Riskit oli tiedossa. Ehkä yleisö ei pystyisikään sulattamaan teosta. Voisi olla, että joku väittäisi häntä vinksahtaneeksi ja hänen taidettaan jumalanpilkaksi tai

Luomisen ja bussinodotuksen tuskaa

Luomisen ja bussinodotuksen tuskaa

sopimattomaksi sekoiluksi. Saattaisi olla, että joku jopa kauhistuisi ja kääntyisi pois inhoten. Mutta halu ilmaisuun oli suurempi pelkoa. Saman riskin toteuttaa itseään vastaanotosta huolimatta, ottivat sekä mosaiikkiarkkitehtien kuningas, Gaudi, että lenkkipolkujen harmaatakkinen hiippari, itsensäpaljastelija. Mitä tekemistä näillä kahdella muistoihini painuneella veikkosella on tämän blogipäivityksen kanssa? Sen saat tietää, jos sylkäiset hartiasi yli, pyörit kolme kertaa ympäri ja luet tekstin loppuun.

Minä kohtasin ystävämme kikkelisedän talvisena sunnuntai-iltana vuonna 1992. Istuin lankkupenkillä Rantakylän luistinradan reunalla. Olin juuri naruttanut luistimet jalastani, kun huomasin että pukukopin vierustalla seisoi harmaa hahmo. Tarkensin katsettani ja huomasin, että jotakin olennaista puuttui. Nimittäin vaatteet.

Syysvaloa

Syysvaloa

 

IMG_5436

Koppiin nojaileva viiksekäs miekkonen oli kyllä muistanut pukea päälleen beigen Pulttibois-tyylisen puolipitkän takin (juuri sen, jota kutsutaan itsensäpaljastelijan takiksi.) mutta muut vaatteet olivat unohtuneet. Siinä hän seisoi hievahtamatta ja toljotti minua jähmettyneenä kuin kalatiskin kirjolohi. Sukukalleudet roikkuivat surkeana nippuna karvaisten koipien välissä. Tekemättä tarkempia havaintoja, keräsin luistimet, suojat ja lapaset käsiini ja pingoin hädissäni kotiin. Illalla soitettiin poliisille. Seuraava kohtaaminen tapahtui Barcelonassa 20 vuotta myöhemmin. Istuin aamukahvilla, kun tämä mastotaiteilija purjehti ohitseni avonainen aamutakki tuulessa liehottaen. Sen koomin en olekaan häntä tavannut. Mutta aina silloin tällöin joku tapaa. Lenkkipolun puiden varjossa, parkkipaikalla tai jossain aivan yllätyksellisessä maisemassa.

21 vuotta myöhemmin istun suihkunraikkaana olkkarissa. Argentiinalainen

Vahtikissa

Vahtikissa

televisio, tuo homoerectuksen aikainen viihdelaatikko, esittää dokumenttia pornoelokuvien ohjaajasta, paksusta kikkarapäisestä äijästä jonka itseilmaisu keskittyy juuri näihin itsensäpaljastelijoihin. Olen viettänyt päivän kerrosta ylempänä sijaitsevan asunnon remonttipuuhissa. Tällä kertaa oma tarpeeni luoda jotain silmää miellyttävää ja sukellella estetiikan vesissä on johtanut minut uudenlaiseen työtehtävään. Työsopparissa lukee: Rakenna kylpyhuoneeseen mosaiikkiseinä. Olen hahmotellut olevani käytännönhommissa yhtä kätevä kuin porsas pitsinnypläyksessä, mutta jostain syystä olen ottanut tehtävän vastaan. Netistä löydän ohjeet aloittelijoille: On viisainta aloittaa mosaiikkitöiden tekeminen rakentamalla esimerkiksi valokuvakehys.

IMG_5323Työn ensimmäinen osio sujuu kohtalaisen mutkattomasti. Hommaan sinisiä, turkooseja ja valkoisia laattoja komppaamaan käytössäni olevia likaisia cafe con lechen värisiä laattoja. Mittaan ja sommittelen, piirrän seinät lattialle ja paukutan vasaralla sata yksi laattaa pirstaleiksi. Heittelen pirstaleet kauniiksi asetelmaksi kuin Gaudi konsanaan, ja muutamassa päivässä lattialle on syntynyt kymmenestä tuhannesta ja yhdestä pirstaleesta rakennettu merikieppi. Taustalla soi klassinen musiikki ja kaikki on sen verran harmoonista, että kodin kuvalehti saa tulla tekemään reportaasin kylppäreiden uudesta kuningattaresta. Tyytyväisenä työhöni siirryn vaiheeseen kaksi: Kameli on rakennettu, on aika ratsastaa. Tarkoitus on siirtää nuo pirstaleet kauniiksi muodostelmaksi seinälle. Kiipeän kamelin selkään ja silloin se katkeaa.

Kahvitauko

Kahvitauko

Juuri silloin radiolähetyksen juontaja vaihtuu. Ilmoille kajahtaa Beethovenin viides. (kokeiles huvikseen suorittaa mikä tahansa työtehtävä tämän musiikin säestyksellä. Puurosi palaa varmasti pohjaan ja örkin nuoli lävistää vatsalaukkusi ennen kuin pääset takaisin Kontuun.) Lätkin laastia seinään ja alan yksi kerrallaan kiikuttaa pirstaleita seinälle. Tajuan hyvin nopeasti, että aivosoluni eivät saa operoitua teosta seinälle samanlaisena kuin sen näen lattialla. Koska olen suomalainen, jatkan yrittämistä kaksi tuntia. Tuntuu mahdottomalta luopua suunnitelmasta ja asetella pirstaleet hieman erilaisiin kulmiin.

Aivoni jankkaavat, että muodon täytyy säilyä, ja palojen on kiivettävä seinään kuten ne ovat lattialla tai merikieppi on mennyttä. Isompi leijona yrittää vinkata, että kuva säilyy vaikkeivat palaset olisikaan millileen samoilla paikoilla. Itkua vääntäen yritän ja yritän. Otan kuvia rakennelmasta, kuskaan pirstaleita edestakaisin ja kuulen kuinka Gaudi pyörii haudassaan niin, että kaikki Barcelonan mosaiikit helisevät. Pelkään, että työstä tulee kammottava ja talon tuleva asukki kerää kamppeensa, poistuu paikalta ja soittaa poliisin. Epätoivoisimmalla hetkellä muistan vanhan ystäväni Jordin vinkin silloin, kun yritin samalla suomalaisella apinanraivolla puhua virheetöntä espanjaa. Ota rennosti, ota kalja.

IMG_5305

Yhteistyötä

Laastitahrojen peitossa laskeudun alakerran kiinalaisten ruokakauppaan ja ostan ison pullollisen olutta. (Ne jotka tarkemmin juopottelukulttuurini tuntevat, tietävät, etten ole puoleentoista vuoteen koskenut alkoholipitoisiin nesteisiin.) Joka tapauksessa muovikupillinen lämmintä olutta tekee tehtävänsä. Kippaan mukin kitusiini, piirrän vinhan merikiepin seinälle, ja unohdan millaista kielioppia se noudatti lattialla. Pirstaleet kiipeävät seinälle kuin itsestään ja elämä alkaa helpottaa. Ehkä en käytä tätä reseptiä työtä jatkaessani, mutta myönnettävä on, että aivot ovat toisinaan hommissa lähinnä tiellä. Kuin apina, joka esti itseään kiipeämästä puuhun, koska hän päätteli tarvitsevansa tikapuut.

Luomistyön äärellä tarvitsee sopivassa suhteessa tarkkaavaisuutta, kykyä arvioida työn tuloksia sekä tietynlaisen suuntaa-antavan suunnitelmat. Mutta erityisesti tarvitsee luottamusta tuntemattomaan. Määränpää ja lopputulos ovat aina jossakin määrin arvaamattomia, mutta hyväksyttäviä silloin, kun ei juutu ajatukseen tietystä muodosta, jota on pakko noudattaa. Parhaimmillaan lopputulos yllättää tekijänsä ja onnistuu samalla opettamaan hänelle jotakin uutta. Merikieppikin, ottaessaan uutta muotoa, saattaa tuoda tuntemattomia kaloja tullessaan.

Olen aaltojen murtaja

Olen aaltojen murtaja

En tiedä, väänsikö Gaudi itkua Park Guelliä rakennellessaan vai oliko hän nauttinut oluensa ja työskenteli kevein mielin luottaen siihen, että se, mikä jossakin vaiheessa näytti järkyttävältä kaaokselta, muuttuisi lopulta sellaiseksi ihmeeksi, jota ihmiset tulisivat katsomaan kaukaa. Joka oli tuottanut iloa luojalleen ja tuottaisi sitä myös katsojilleen. Uskon, että hän ei murehtinut työn ollessa puolitiessä, vaan luotti siihen, että valmista tulisi, oli lopputulos enemmän tai vähemmän yllättävä. Esityksensä loppuun saattoi myös rantakyläläinen itsensäpaljastelija, tarina ei kerro, oliko hän enemmän huolissaan vai ylpeyttä esityksensä lopputuloksesta. Tarve meillä kaikilla kolmella oli yhteinen. Saada paketti valmiiksi ja sitten jakoon. Että muutkin voisivat jakaa visiomme kanssamme.

Maan alla kulkee juna

Maan alla kulkee juna

 

Seuraavana päivänä teatteritreenien jälkeen kohtaan toisenlaisen sedän tarpeineen. Pienellä poikkikadulla tallustaessani huomaan, että lähestyvä äijä piilottelee vaatteiden alla jotakin, jonka hän pian aikoo paljastaa. Arvaan kaksi kertaa ja toinen osuu oikeaan. Katson ensin luihukkia ja sitten veistä, joka osoittaa otsikkooni. Rahaa, kiitos. Tuijotan hölmistyneenä ehtimättä reagoida mitenkään, enkä tiedä mikä jumalallinen väliintulo tapahtuu, mutta miekkonen laskee veitsen alas ja alkaa perääntyä todeten: Ei tosi, ei tosi. Rahat säästyvät ja henkikultakin, mutta jatkossa tiedän kulkea isoa katua palatessani kotiin.

Stylistin ja kaatosateen armoilla

Kuluneella viikolla katson peiliin ja sisäinen stylistini murahtaa jotain luokatonta. Olen huomaamattani ajatellut, että henkevyyteni kasvaa, jos hiukset saavat villiintyä kuin Prinsessa Ruususen puutarha. Nyt on kuitenkin aika vaihtelulle. Vihjaan asiasta ystävälle, joka on jo varannut seuraavaksi päiväksi ajan stylistilleen. Enpä muista koskaan istuneeni stylistin penkissä. Jo pidemmän tovin sakset ovat napsuneet kotivessassa ja Prinsessa Ruususen orjantappurapensaikko on elänyt omaa elämäänsä.

Kuka peilistäsi katsoo?

Kuka peilistäsi katsoo?

Keskiviikkona löydän itseni stylistin tuolista. Luihukas viimeistelty nuorimies on kammannut tukkansa sileäksi kuin Heatrown kiitorata. Kulmakarvojaan kohotellen hän pöyhii hiuksiani muutaman kerran ja toteaa: Joo, tää on sammunut lyhty. Yritän vikistä, että mulla on valo tossa sydämen majakassa, yks kerros alempana, mutta mies on jo pyörähtänyt tiehensä ja päättänyt mitä tehdään. Valoa ja loistetta siis luvassa. Anelen, että hiuksiani ei kynittäisi Elton John -tyyliseksi viritelmäksi. Haluan kuitenkin, että lopputulos näyttää luonnolliselta. Muutos tehdään onneksi kevyellä kädellä. Hieman lisää valoa ja vaaleutta, että silmät erottuvat ja yläkerran lamppukin kirkastuu.

Samassa huoneessa istuu kammattavana nuori viihdesarjan näyttelijätär. Entinen moralistipoliitikko on heittänyt lukulaseillaan vesilintua, vaalentanut tukkansa ja sytyttänyt yläkertaan sellaisen discovalon, että näkyy Chileen asti. Stylisti kieputtelee hänen pitkiä kutrejaan korkkiruuveille ja välillä nainen nousee tuolista tekee kierroksen peilin edessä ja kallistelee sekä päätään ja että takapuoltaan. Kun kampaus on valmis, täytyy jo juosta.

Stylisti itse ei koske väriaineisiin. Paikalle saapuu nuorempi nainen, joka laittaa värin tukkaani. Ja sitten saapuu toinen, joka pesee värin pois. Valopesun tekee taas toinen henkilö ja lopulta saksien kanssa saapuu itse herra Heathrow ja naksii hiusteni latvoja niin, että pöllyää. Ja kun homma on valmis, yläkerran lamppu on sytytetty, peilistä katsoo sama nainen kuin edellisinäkin päivinä, mutta tukka tosiaan näyttää valoisammalta. Kymmenen pistettä, herra stylisti. Itse tukka ei juurikaan muutu, mutta asiakas näyttää virkistyshoidon saaneelta.
Kassalla hinnasta saksitaan puolet pois, sillä argentiinattarilla on Naisten kortti, jolla saa alennukset useammista kauneushoitoloista ja kampaamoista. Että he voisivat koko omaisuuttaan menettämättä olla sitä, mitä eräässä paikallisessa shampoomainoksessa julistettiin: Maailman kauneimmat naiset. (Ilokseni huomasin, että kotiäitejäkin virkistetään samalla mielikuvalla: Pastapussissa on kuva pikkupojasta, joka on kirjoittanut seinään tekstin. Mi mama es la mujer mas linda. Äitini on kaikista kaunein nainen.)

Styylikäs polkupyörä

Styylikäs polkupyörä

Pääsiäinen jatkuu ja jatkuu. Argentiinalaiset ottavat vapaaksi reilusti koko viikon ja matkustavat makoilemaan kuka minnekin. Buenos aires rauhoittuu lomapäivien ajaksi silminnähden. Tuntuu kuin jatkumo nimeltä aika olisi hetkeksi katkennut kokonaan. Jo hieman kellastuneet lehdet kieppuvat ilmassa, mutta aurinko lämmittää niin kuin olisi vielä kesä. Kauppojen ovet suljetaan rautahäkkien taakse ja kansa vaeltaa puistoon eväskasseineen, kirjoineen ja viltteineen.

Puiston puihin on kiinnitetty trapetseja, kankaita, renkaita ja muita akrobaattiviritelmiä. Punaisessa kankaassa roikkuu pää alaspäin pitkälettinen tyttö. Koivet sojottavat kohti taivasta ja letti hipoo ruohikkoa. Renkaissa itsensä umpisolmuun taituroi nuori atleetti, ja koko homma näyttää sopivasti sirkukselta. Vieressäni joogaava tyttökaksikko siirtyy hitaasti lähemmäs, ja kun sarja on valmis, he istahtavat viereeni, tyrkkäävät termospullon ja mate-kupin käteeni sanoen: Sä nyt sit jouduit tähän meidän rinkiin. Kaada siis itselles mate. Kaveruksia saapuu lisää ja matea tarjotaan tasaveroisesti kaikille.

Viikonloppuna lastaan haltijat reppuun ja suuntaan markkinoille. Aurinko porottaa sen minkä ehtii. Placa Francialla etuoikeus on vanhoilla artesaaneilla, joilla on kullakin oma vakipaikkansa. Niin sanotut vierailijat saavat paikan, jos tilaa on. Ensin kuitenkin tapahtuu ratsia. Kaikki myytävät tavarat viritetään maahan ja paikalle saapuu vastaava henkilö arvioimaan, että kyse on artesaniasta. 70 % myytävästä tuotteesta täytyy olla tekijän omaa kättenjälkeä. Jos siis ostat muovileppäkertun ja liimaat sen kiveen, olet manualisti, eikä sinun kannata suunnata näille markkinoille. Syyni on tarkka ja askartelijat saavat poistua.

IMG_5274

IMG_5266

Perhosen välilasku

Eräs harmaantunut herra on tuonut laukullisen askartelemiaan paperilennokkeja. Vastaava ei anna armoa, vaan toteaa herran olevan puhdas manualisti, ja lennokkien olevan kaukana artesaniasta. Myyntipaikkaa ei siis liikene. Haltijat hyväksytään myytävien joukkoon, mutta valitettavasti onni ei ole myötä kojun sijainnin suhteen. Uudet tulokkaat sijoitetaan kojuihin, jotka sijaitsevat alhaalla autotien laidassa. Vain harva löytää tiensä sinne. Muutama kokeneempi artesaani pakkaa laukkunsa tokaisten: Me voy a la mierda! Minä pidän peukalon pystyssä iltaan saakka ja rikastun auringonpistoksella. Haudon kärventynyttä päätäni maitopussilla ja haltijat taputtavat olalle muistuttaen, että useimmat alut ovat haastavia, oli kyse uuden kielen oppimisesta, koirankasvatuksesta tai laskuvarjohyppäämisestä. Seuraavana päivänä pystytän kojun toiselle puolelle kaupunkia hieman paremmalla menestyksellä.

Kahden leijonan iltapala

Kahden leijonan iltapala

Olemme taas muuttaneet. Tällä kertaa majapaikkanamme toimii italialaistaustaisen perheen kolmio, jossa asuu lisäksemme taksikuskina työskentelevä isukki ja veljekset. Vastapäisessä asunnossa asustaa isosisko puolisoineen. Näin ollen iltaruoan ääreen kokoontuu kohtalainen suurperhe. Eräänä iltana puhutaan humalassa sattuneista törppäyksistä. Isäpappa kysäisee, joko hän kertoi ensimmäisestä ja viimeisestä humalastaan. Lapset vastaavat yhteen ääneen, että tarina on kuultu noin 80 kertaa. Ja se kuullaan uudelleen. Nuorena miehenä isukki on maistellut liikaa mehuviiniä, mennyt halailemaan villihevosta, kiivennyt sen selkään ja päätynyt melkoisen ilmalennon kautta suoraan piikkipusikkoon.

Jostakin syystä tässä asumuksessa kaikki tuntuvat näkevän painajaisia. Ensimmäisenä yönä herään, kun suurempi leijona huutaa apua unissaan. Seuraavana yönä on minun vuoroni. Unessa taksi ajaa kaulani yli, pää irtoaa ja päädyn arkkuun. Herään kauhuissani. Painajaisten sarja jatkuu, kun zombiet mellastavat naapurihuoneessa. Aamuisin kuitenkin aurinko nousee ja möröt vetäytyvät komeroihin lepäämään seuraavan yön näytöstä varten.

Elämä jatkuu omalla painollaan. Minä ravaan Santelmossa papparaisten opissa milloin opettelemassa silmien liikkeitä, milloin treenaamassa reisilihaksia, milloin pelaamassa näkymättömällä pallolla ja milloin kuulemassa luentoja siitä, kuinka syvä ja ihmeellinen olento onkaan tämä ihminen. Kolmannen vuosikurssin pojat esiintyvät lauantaina. Trikoisiin pukeutuneet lihaskimput esittävät lyhyitä huolella valmistettuja sketsejä työnarkomaniasta, vedenalaisista maisemista, sodasta ja veljeydestä. Kehoilmaisu on sen verran työlästä, että hikipisarat putoilevat taukoamatta poikien nenänpäistä.

Yö kadulla

Yö kadulla

 

Pisaroita putoilee myös taivaasta. Maanantaina sataa niin, että kaupunki tulvii. Metro on suljettu ja kadut lainehtivat. Läheisessä pikkukaupungissa La Platassa vedenpaisumus maksaa ainakin 25 ihmisen hengen. Tulvavesi tunkeutuu kellareihin sekä asuntoihin ja kuljettaa autot parkkipaikoiltaan minne sattuu. Pääkaupunki on niin tukittu asfaltilla, että sadevesi ei löydä tietään maahan, vaan syöksyilee hallitsemattomina virtoina pitkin katuja ja ottaa mukaansa kaiken tielle sattuvan.

Tiistaina sade on laantunut tihkuksi ja teen pitkän kävelyretken. Tallaan keltalehtisten puiden reunustamia katuja, välillä pilkahtelee aurinko ja välillä putoaa muutama sadepisara. Juuri ketään muuta ei ole liikkeellä. Ohitan suljettuja pikkukauppoja, puistoja, kotitaloja ja terasseja, joilla vanhemmat rakastavaiset kilistävät punaviinilasejaan Tämä on yksi asia, josta pidän eniten maailmassa. Puolieksyneen kävelyretket, joilla katu näyttää minne on mentävä. Ja sitten lopulta voi hypätä bussiin, palata takaisin ja vaihtaa jalkaansa kuivat ja lämpimät sukat.IMG_4889 – Kopio

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Makaan uimarannalla 100 kilometriä Barcelonan pohjoispuolella. Aurinko helottaa taivaalla ja meren aallot pyyhkivät rantahiekkaa. Keho tuntuu kevyeltä ja pian sitä ei tunnu ollenkaan. Leijailen taivaalle, muutun pilvenhattaraksi ja poksahdan savuna ilmaan.

IMG_0242

Tajuton tila

Sitten äkisti tajuntaani tunkeutuu selkäpiitä vihlaiseva ulvonta ja muistan olevani lihasta ja luista rakennettu viritelmä. Löydän itseni pimeästä kosteasta metsästä, sellaisesta, jossa puut harottavat kohti taivasta kuin noita-akkojen mustat syyläiset näpit. Tästä on vain kivenheiton verran matkaa Draculan kesämökille. Puiden varjoissa ulisee luihu ihmissusi, joka viilaa hampaansa teräviksi ja valmistautuu repimään maallisen tomumajani riekaleiksi.

Kaverit, Kyse ei suinkaan ole ayuascha-seremonian aiheuttamasta hallusinaatioiden sarjasta tai muista satunnaisista mielenterveysoikuista. Tämähän on tietenkin jo kuusikymmentäluvulla lanseerattu rentouttava mielikuvitusmatka. Eikös vain? Jokaikinen iikka, joka on joskus joutunut teatterikärpäsen reviirille, tietää, miten maataan uimarannalla ja haihdutaan höyhenenkevyenä pieruna ilmakehään. Tuhannella ja yhdellä luovuudenvaljastuskurssilla tehdään tällainen rentoutusharjoitus

Muistan kuinka kymmenen vuotta takaperin Tampereella nuori opettaja soitti rentoutuksen kasettinauhurilla. Nauha lähti rahisten pyörimään ja kuusikymmentälukulaisen puhelinhäirikön käheä nasaaliääni aloitti: ”Olen uimarannalla.” (Äänestä päätellen beigessä polvipituisessa takissa kyttäämässä pikkutyttöjä.) Ilmeisesti muutkin lattialla makaajat ymmärsivät tilanteen koomisen luonteen, ja koko kolmekymmentäpäinen joukko repesi hallitsemattomaan nauruun. Opettaja pahoitti mielensä ja teki valituksen tiedekuntaneuvostoon. Se siitä rentoutuksesta.

Tällä kertaa palaan tajuihini Buenos Airesissa, eräässä kellariluokassa. Barcelonan aurinko paljastuu loisteputkilampuksi ja verenhimoinen kahdensadan kilon ihmissusi on vain naapurin läheisriippuvainen koira, joka itkee ikkunan takana sydänssurujaan. Jakkaralla seisoo 6. elokuuta vuonna 1928 syntynyt papparainen, paikallinen teatteriguru, joka toivottaa meidät tervetulleeksi reaalimaailmaan. Opinnot jatkuvat taas ylihuomenna ja nyt on aika palata kotiin, syödä iltaruoka ja kaivautua vällyihin isomman leijonan lämpimään kainaloon. Kotimatka kulkee pitkinSantelmon hämäriä pikkukatuja, vaaleanpunaisen Casa Rosadan ohi ja poikki Placa de Mayon, jossa töröttävät mielenosoittajien ainaiset kyltit ja Banderollit.(Tämä on kaupungin ykköspiste, kun heilutetaan banderolleja ja vastustetaan korruptoitunutta politiikkaa, julkisten kulkuneuvojen hinnannousuja tai muuta mieltä ja maailmaa kuohuttavaa.) Aukiolta laskeudun metroon, jossa nuokkuu sata muutakin kotiinpalaajaa.

IMG_1433

Öisillä kulmilla

Iltapimeän pikkukaduilla liikkuessa löytää ystävän tuntemattomasta, jonka lähituntumassa saattaa hiljaa kulkea muutaman korttelin verran, ja sitten liittoutua uuden kulkijan kanssa. On turvallisinta kulkea koiranulkoiluttajan lähellä. Hänen ulkoilumotiivinsa on nähtävillä, ja saduissa kukaan, jolla on koira, ei voi olla pahis.

Seuraavan oppitunnin pitää koulun toinen opettaja. Tämä mies on selvästi nuorempi. Vain 79 vuotta. Hänkin kiipeää jakkaralle, huitoo käsillään ja naputtaa rintakehäänsä. Tässä kohtaa asuu ihmisen minuus. Sen on oltava auki, säteiltävä valoa kuin majakka ja viestittävä kaikille: Queridos seres, aqui estoy. Rakkaat olennot, tässä olen. Ihmisen on kasvettava maksimipituuteensa, oikaistava ruotonsa ja vastasyntyneen lailla hengitettävä keuhkot täyteen ilmaa. Ja tästä tuntemuksesta, sielun ja kehon tilasta teatterikin alkaa syntyä. Papparainen heiluu jakkaralla, oikoo raajojaan erilaisiin venytyksiin, näyttää millaisella lantionliikkeellä syntyy vaikutelma pikkulapsesta keinumassa ja lopettaa tunnin hurmaavaan leijonankarjaisuun.

Olen lumoutunut näistä papparaisista ja heidän opetuksistaan. Seison rivissä suu auki kuin viisivuotias ja annan minuuteni murtua auki, niin että rintaranka rutisee.

IMG_4839

Taivaallinen hymy juna-aseman lasikaapissa

IMG_4857

Täältä saa huomenna Super Panchon, ja saman savoksi: nakkisämpylän.

Kaksi viikkoa aikaisemmin tutustun ilmiöön nimeltä kulttuurishokki. Se saapuu varoittelematta, asettaa mustat lasit silmilleni ja kuiskuttelee likaisia ajatuksia aivokoppaani. Näyttää siltä, että joku on heittänyt parisataa ämpärillistä likavettä kaupungin talojen seinille ja samalla tunkenut sitruunat jokaisen asukkaan hanuriin. Palermo, jossa minä ja suurempi leijona asustamme erään sirkuspellen kämpässä, on selkeästi paremman väen aluetta. Kadulla ulkoilevat naapurimme näyttävät hillittyiltä ja tyylikkäiltä ja tuntuvat osaavan tarkasti arvioida jokaisen vastaantulijan. (Itsehän huomaamattani teen aivan samoin.) Naulaan hymyn naamalleni suurilla rautanauloilla, vaikka sisäinen ääni käskisi lätkiä koko Argentiinaa paistilihalla päähän.

Myrkynnielleenä, naama kohti katukiveystä painettuna ihmettelen, miksei kukaan noista sulkeutuneista urpoista tule juttelemaan ja kysy, hei oltaisko kaverit. Näytänhän varmasti pursuavan toverihenkeä, rakkautta ja pilaantunutta kokkelipiimää. Tallustelen katuja ristiin rastiin kuin muistinsa menettänyt työhevonen. Ohi kaahaavien autojen pakokaasut tunkeutuvat henkeen ja ambulanssin sireeni viiltää tärykalvot haavoille. Jokaisessa kulmassa näyttää vaanivan musta jätesäkkikasa tai rasvaviiksinen viheltelijä.

IMG_4840

Vessanseinällä rakastetaan, täälläkin. Te amo para siempre!

Taistelen ajatuksiani vastaan. En tunne näin, olen positiivinen henkilö, jos ei muuten niin vaikka sitten väkivaltakonstein, perkele! Kun erään hippikaupan tädit kysyvät millaisia mielestäni ovat argentiinalaiset, saan vaivoin hillittyä itseni vastaamasta: itsekeskeisiä ja sulkeutuneita materialisteja, kaikenlisäksi pahasti aivopestyjä katolilaisia. Ja Argentiina asuinpaikkana on yhtä miellyttävä kuin Pieksämäki tai Mordor. Lasken kahteensataan ja totean hymy naamalla, ihan kivaa kaikki.

Yllättävä käänne tapahtuu kananmunanhakumatkalla, kun mittani on jo melkein täynnä. Hissi nouseekin kolme kerrosta ylöspäin ja sisään astuu pitkänhuiskea vanhempi herra, kuvataiteilija, jonka sydämen Sibelius on varastanut jo vuosikymmeniä sitten. Kahden minuutin keskustelun päätteeksi hän kutsuu minut kahville. Hänen kattohuoneistossaan tapaan punatukkaisen Beatricen, psykoterapeutin, joka ottaa maalaustunteja taiteilijan kattohuoneistossa. Hän pyörittelee pensselillään orvokinmuotoisia energiakieppejä. Sattumat tuntuvat kohtalokkailta taas, kun käy ilmi, että täti ja minä jaamme samankaltaisen ajatusmaailman lisäksi saman syntymäpäivän. Olemme molemmat sen verran hihhuliuskoisia, että teemme heti oravannahkakaupat. Minä valmistan hänen työhuoneeseensa kotihaltijan ja hän preparoi aivoni ja ajatusmallini uuteen lempeämpään muotoon. Olen yhdellä kertaa onnistunut saamaan kaksi uutta kaveria ja pienen mielenterveysremontin.

IMG_4854

Kulttuurit kohtaavat

Lauantaina, kuvataidekurssilla, ahdistukseni saa nimen. Eräs Ranskassa asunut rouva muotoilee sen ajatukseksi. Kulttuurishokki, sopeutuminen uuteen kulttuuriin on prosessi, joka ei aina ole helppo ja mutkaton. Uuden kulttuurin hämmentämä ihminen vetäytyy omaan ahdistukseensa ja luulee, että syyllinen kärsimykseen löytyy ulkopuolelta. Uusi maailma tuntuu mahdottomalta sulatettavalta, sulkeutuneelta ja rumalta. Ihmisparka tuon kaiken äärellä tuntee itsensä irtonaiseksi, muukalaiseksi, joka ei hallitse kieltä, katuosoitteita tai paikallisia tottumuksia.

Sillä hetkellä kalloni aukenee ja ymmärrän, mitä minulle tapahtuu. En olekaan menettänyt mielenterveyttäni, sairastunut masennukseen tai muuttunut muumimöröksi. Vastaus löytyy toisesta muumitarinasta. Nyyti Nyytiäinenhän sen jo minulle opetti vuonna 1985. Vihamieliset hemulit muuttuvat ystäviksi vasta, kun itse olet valmis muuttumaan vähemmän sulkeutuneeksi ja vihamieliseksi. ”Eihän sua huomaa kukaan, ellet itse mene mukaan.”

Päätän aloittaa. Nostaa katseen katukivistä ja katsoa avoimemmin, mennä mukaan ja tutustua. Ja niin aloitankin. Torstaina marssin teatterikouluun San Telmoon, lauantaina soitan edellisvuoden opettajalleni Robertolle ja jatkan opintoja myös hänen ryhmissään. Keskiviikkona löydän lähikorttelista Tangotalon, joka sijaitsee vanhassa sateenvarjotehtaassa. Vähän kerrassaan kadulla vastaan kävelevien hemuleiden kasvot muuttuvat ystävällisiksi ja muka sulkeutunut Argentiina huomauttaa minun erehtyneen.

Aamupäivät vietän kotona askarrellen lisää kotihaltijoita, noitia sekä keijukaisia myyntiin ja iltaisin marssin harjoittamaan sielun ja kehon ilmaisua muiden kaltaisteni kanssa.

IMG_5113

❤ haltijoituneet

Elämä muuttuu miellyttäväksi, vasta kun itse aktivoituu elämään sitä, tekemään niitä asioita, joita eniten haluaa tehdä, jotka täyttävät olemuksen ja antavat syyn sytyttää valo siihen rintakehän majakkaan. Oven voi avata vain tarttumalla kahvaan. Ihmisen voi kohdata vain olemalla itsekin läsnä, ja ympärillään näkee eniten sellaista, jonka todeksi uskoo.

Syyskesän pehmeässä auringossa istahdan kulmakahvilan korituoliin, tartun kaksin käsin kahvikupin lämpimpiin kylkiin ja tunnen, kuinka maa jalkojeni alla toivottaa minut tervetulleeksi. Illalla palaan kotiin, upotan nenän isomman leijonan kaulakuoppaan ja uni kuljettaa meidät maahan, joka onkin sitten aivan toisenlainen valtio, uimarantoineen, haltijoineen ja opetuksineen.

IMG_5139

unikansaa

Paluu apinoiden planeetalle

(pyydän huomioimaan, että postauksen nimellä ei ole rasistisia tarkoitusperiä. Eikä eläimiä vahingoitettu prosessin aikana.)

Jään kiinni Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Läpivalaisumasiina näyttää, että hallussani on räjähdysaltis, huumaava kappale säilöttyä lihaa, jolla on taipumuksia aiheuttaa hallusinaatioita ja vatsanpuruja. (Todennäköisesti parasta ennen -päiväyskin sijoittuu edelliselle vuosituhannelle.) Tämän möhkäleen kanssa matkallelähtö ei onnistu.

IMG_0690
Lihakappale näyttää sijaitsevan kalloni sisäpuolella, eikä se varmastikaan mahdu korvasta ulos. Tullivirkailija viittaa minut sivummalle ja sirkkelöi otsaluuhuni neliönmuotoisen reiän. Kun sahanpurupilvi on laskeutunut, hän pujottaa kätensä kumihansikkaaseen ja kaivaa kallostani ulos keskikokoisen turkoosin puulaatikon, johon on maalattu punainen ruusu. Kohauttelen olkapäitäni viattoman näköisenä. Tullivirkailija katsoo laatikkoa, sitten minua ja sitten taas laatikkoa. Sitten hän laittaa laatikon varovasti pääkallolla merkittyyn isompaan laatikkoon. Matka voi jatkua.

Kuin automaation ohjaamana löydän portille 37. Matkalla näytän passia ja naamaa vihreälle koneelle ja ostan jatkosodan jälkeiseen Kuopioon sijoittuvan romaanin. Sitten nousen koneeseen ja lennän Lontooseen. Kävelen läpi väärästä aulasta, teen kolmen kilometrin lenkin Heathrown loputtomissa käytävissä ja lopulta löydän tieni seuraavalle portille. Tiedän olevani oikeassa paikassa, kun korviini kantautuu vanha tuttu aksentti, che sitä ja che tätä. Kaikki vaikuttaa olevan muy muy lindo, kun lähtöportissa lukee Buenos Aires.
Huuli pyörenä, taitan matkaa Atlantin yllä 15 tunnin ajan. Kone ruudulla etenee ja tunnen olevani pikseklöitynyt ukkeli vanhan pc 286:n pelissä.

Lentoemäntä kantaa eteeni ensin kanaa ja pastaa ja sitten nakkeja ja munakkaan aamupalaksi. Minuutit ruudulla vähenevät. Matkaa määränpäähän kahdeksan…kuusi…kaksi tuntia. Ja lopulta kuin valtavan suuri ankka laskeutuu lammikkoon laskeutuu kone Ezeizan kenttään. Jätän sormenjälkeni hymyilevälle tullivirkailijalle, joka hieman kummeksuu teipattua otsaani. Sitten jonotan tavarani liukuhihnalta, jonotan toiset kolme tuntia turvatarkastukseen, jossa teeskentelen, että en tuo mukanani poronlihaa tai suomalaista narskujuustoa ja lopulta löydän tieni puolilailliseen taksiin, joka kuljettaa minut keskustan paahteeseen ja kaaokseen. Ja ennen kuin ehdin tajuta mitään edellistä tapahtuneeksi seison samalla ovella, josta läksin kohti Brasiliaa yhdeksän kuukautta aikaisemmin.

Mitä helkkaria sitten oikein tapahtui? Oli Suomi, kesä, mansikkakakut ja pääskysten kirkunat vinossa iltapäivän auringossa. Yölintujen kujerrukset ja öiden valo, joka ei tuntunut loppuvan. Sitten Jaakko nakkasi kylmän kiven uimalampeemme, sade kasvatti metsän täyteen tatteja ja tuuli heitti kullankeltaiset haavanlehdet hiekkatien kupeeseen. Metsä näytti tummanvihreää, ja taivas keräsi päällensä paksuja pilvitäkkejä suojautuakseen marraskuun hyytävältä kylmyydeltä. Tuli pimeys, satoja kilometrejä automatkoja hämärillä valtateillä, jotka peittyivät lumipyryyn. Oli tulia, joita sytytettiin rakkaiden ihmisten kanssa, ja vesiä joita lämmitettiin pannuissa ja saunoissa. Lopulta koko naisenmuotoinen maapläntti peittyi lumeen, ikkunoihin viriteltiin vanhat tutut jouluvalot ja talossa alkoi tuoksua hyasintille ja pipareille.

Keskiyö

keskiyö

Keskipäivä

keskipäivä

Ja kaikki kävi niin äkkiä, etten edes tajunnut. Ja vielä vähemmän tajusin sitä, että tiistaina 29. tammikuuta seison taas keskellä Argentiinan pääkaupungin ikikaaosta mittarin näyttäessä pelottavat 38 astetta. Maassa, jossa maito myydään muovipussissa, laskut maksetaan lähikioskin sedälle, lihaa syödään vähintään kolme kiloa kerralla ja joulupukki tulee keskellä kesää. Joku on sanonut, että Argentiina syntyi, kun röyhkeimmät italiaanot hätistettiin lautalla yli Atlantin ja he sattuivat osumaan juuri tähän kohtaan manteretta.

Kaksi ensimmäistä viikkoa parantelen leikkausaukkoa otsassani. Kuljen huoneesta toiseen, valot ja varjot vaihtuvat ja koko ajan on kuuma. Kellon viisarit näyttävät mitä sattuu, Suomessa aina viisi tuntia enemmän. Vatsa alkaa kysellä pikkunupun porkkanoiden perään ja kieltäytyy ottamasta vastaan paikallisia lihakimpaleita. Keittiön torakat kohauttelevat olkiaan kysyen, mikä on tämä emäntä, joka vihamielisesti jahtaa meidät perikatoon Raid-pullon kanssa. Suihkuttelen tuota luonnonystävän aerosolideodoranttia sen verran, että viimeinenkin ripe ymmärryksestäni katoaa.

IMG_4519

IMG_4554

Kulttuurit kohtaavat: etelän empanada ja pohjolan serkku, karjalanpiirakka

Vaihdan pc kakskasikutoseni käyttöjärjestelmän espanjalle, ja odotan, että ulos alkaa tulla muitakin sanoja kuin: Que calor, kuolen kuumuuteen. Olen suomalainen, puhun saamea ja tavataan kahden viikon päästä, kun lakkaan olemasta aivoton pakastemuikku. Lentokoneella matkustava saattaa erehtyä luulemaan, että matkustaminen on nopeaa. Totuus on kuitenkin se, että verot maksetaan vasta maanpinnalla ja maksusuunnitelma lasketaan muutamaksi viikoksi. Aivojen kilometrituntinopeus ei nimittäin ainakaan minulla tunnu nousevan yli kahdeksankympin.

IMG_4540Ja vasta kahden viikon jälkeen Helsinki-Vantaan turvatarkastusyksikössä alkaa tapahtua. Turkoosi puinen laatikko alkaa kolista ja heilahdella siihen malliin, että Tullivirkailija Turo huolestuu. Vaikuttaa siltä, että pakettiin on säilötty papupata, joka räjähtää, jos kantta ei aukaista. Pomminpurkaja Pete ei suostu tekemään likaista työtä. Hän nostaa kädet ylös ja toteaa, että puulaatikot eivät kuulu hänen koulutukseensa. Paketti päätetään lopulta lähettää takaisin omistajalleen, missä lie hän onkaan.

Löydän laatikossa hautuneet aivoni tänä aamuna eteisen lattialta. Avaan vielä avonaisen luukun otsastani ja tungen kolisevan laatikon sisälle kallon hämäryyteen. Kanteen maalattu ruusu on kasvattanut uuden nupun, joka tässä lämmössä alkaa hiljalleen aueta. Ulkona pisaroi, tuuli heiluttaa pehmeästi kadunvarren puita, mopoilija huristaa tukka putkella kohti pohjoista, tanssijaryhmä alkaa pukeutua illan karnevaaleja varten, päiväkahvit kiehuvat kaasuhellalla ja pian jo sataa kaatamalla.

IMG_4575

Niille, jotka kyselivät duendeista. Tässä joukko heitä matkalla markkinoille.

Hengitän syvään, katse kirkastuu ja kahden viikon viiveellä huomaan: olen vihdoin laskeutunut maanpinnalle. Ja hereillä.